Askeleet tulivat porstuaan ja pysähtyivät puodin oven taa. Niinkuin lukija jo edellisestä muistanee, tämä ovi kävi porstuaan, eikä suoraan ulos. Ovea koetettiin avata.
— Avatkaa ovi! huusin minä niin kovaa, että se kuului porstuaan.
Katala kulkuri astui taaskin äänettömin askelin äkkiä lähemmäksi ja sanoi hampaitaan kiristellen:
— Tukitteko suunne, taikka minä raivostun, ja silloin saatte nähdä, miten teidän käy!
Hän astui äkkiä päin sokerilaatikkoa ja oikaisi kättään kirvestä kohti.
Hänen katseensa ja tuo tukahutettu karjunta hänen kurkustaan oli hirveä. Hän oli kamala kiukusta.
— Ss, hiljaa, se kuuluu, sanoin minä, ja astuin myöskin nopeasti siihen, — en minä pahaa tarkoita.
— Mitä? Olen teitä jo kyllin kauan kärsinyt; loppu tästä tulla pitää. Mutta olettepa te ymmärtäväinen ihminen, — hän muutti äkkiä äänensä imartelevaksi ja katse tuli kavalaksi, — pitäkää nyt järki päässänne ja olkaa hiljaa, niin voimme yhdessä tehdä ne suuret kaupat. Se käy nopeasti, annatte minulle avaimet, hi hi hi, minä jaan kanssanne. Sitten voitte sanoa mitä tahdotte, kun olen mennyt. Mutta jos ette… niin saan minä teidät vaikenemaan, ja teen ne yksin. Haka on luja.
Valitkaa!
Hänen muotonsa oli taaskin pelottava. Hänen silmänsä saivat vihreän kiillon.