Tuskin voin hillitä inhoani purkautumasta sanoihin jo hänen esittäessään tuota kurjaa jakamista — jos se muuten oli todelliseksi aiottukaan —, mutta varovaisuus kuitenkin antoi malttia.
— Vaiti! vastasin siis tyynesti. — Luulisin teidänkin ymmärtävän sen, että tänne tulee ihmisiä heti. Ja muistakaa, ettette tule lähelleni! Tekin tunnette minut, jos minäkin teidät.
Katsoin rohkeasti häneen. Tunsin itsessäni uskallusta taaskin.
— Ei se aukene! sanoi samassa miehen ääni oven takaa. — Ei avain liiku, onko se salvassa?
Tämä luuli käskyni oven avaamisesta koskeneen häntä ja oli koko sanailumme ajan turhaan koettanut saada avainta liikkumaan.
— On, huusin minä, — ja haassakin! Täällä on eräs mies sisäpuolella, joka sen sulki, mutta hän avaa sen heti. Älkää menkö oven taa, kyllä se avataan.
— Avatkaa ovi pian! lisäsin käskevästi.
— Kun ette tuki leukaanne! Tietäisin minä vain, minkämoinen tuo on tuolla, ja ettei ole muita lähellä… sanoi heittiö.
Hän näytti epäröivältä ja seisoi silmänräpäyksen pää alaspäin. Kädet olivat nyrkissä ja hän kiristeli hampaitaan. Näkyi miten hän taisteli halun ja pelon välillä. Tietysti olisi hän minut voittanut, jos olisi ryhtynyt väkivaltaan.
— Teidät saataisiin heti kiinni, sanoin kylmästi, — ei tänään ole monta ihmistä liikkunut, jäljet näkyvät pehmeässä lumessa; lumen tulo lakkaa yöksi, kun sitä on koko päivän kestänyt, ja lyhtyjä tässä talossa on kyllä, sekä miehiä joka puolelta etsimään: he tulevat pian kotiin.