Ja olikin kulmakamarin ovi avattu, sillä porstuan perältä kuulin vaimon sanovan jotakin.
— Kyllä hän sisällä on, vastasi ensimmäinen ääni oven takaa, — mutta siellä on joku mies, hän sanoo, joka on pannut oven hakaan, eikä avaa sitä, vaikka hän on huutanut ja käskenyt avata. Sieltä kuuluu kuin väittelyä, en minä ymmärrä, mitä se on. Olisin mennyt toisen oven taa, mutta hän kielsi tästä lähtemästä ja käski soittaa.
Vaimo tuli nyt lähemmäksi ja he puhuivat hiljaa.
— Jos menen tästä toisen oven taa, sanoi sama ääni kysyvästi.
— Ei, ei, huusin minä, — kyllä tämä avataan.
Jos olisin jättänyt paikkani ja lähtenyt kamarin ovelta salpaa avaamaan olisi mies juossut perässäni, ja ken tietää miten olisi käynyt lopuksi, kun toinen ovi oli haassa.
— Avatkaa pian, tai se on myöhäistä, kun tulee muita ihmisiä, ja ryntäävät toisen oven kautta sisään; sillä jos ette avaa, niin huudan apua. Näette, että rohkenen huutaa. — Kyllä hän pian menee, kun saa kauppansa, lisäsin tyynesti.
Nuo viime sanani virkoin parhaasta päästä sillä mielellä, ettei hänen olisi vaikea peräytyä, vaikkei uskoisikaan sanojani tositarkoituksella sanotuiksi.
Hän ei vastannut mitään, katsoi vain julmasti minuun kuin häkissä oleva ärsytetty tiikeri ja avasi oven.
Helpotuksen huokaus kohosi rinnastani. Kiitin Jumalaa sielussani, sillä käsitin, ettei nyt enää olisi hätää ja miehetkin jo pian tulisivat kotiin. Kuitenkin sykki sydämeni nyt vielä kovemmin, ja nyt vasta tunsin vavistusta, sillä tähän asti oli ponnistus estänyt sen!