— Mitä kummallista siinä on? Ettekö näe, että minä olen nuori mies, eikö nainen minuun voisi rakastua, sanoi edellinen röyhkeästi nauraen, — vaikkei hän sitä tahdo myöntää enempää kuin Potifarin emäntä ennen maailmassa? Mutta mitä vanhat enää semmoisia asioita käsittävät! Hih hih hih.
— Suusi kiinni, hävytön! Kun kehtaatkin!
Ja ukko ruiskaisi ihan kuin sanojensa vahvistukseksi suullisen mustaa mehua pitkänä juovana yli lattian ovea kohti. Tuommoinen suun purkaus oli aina ennen inhoittanut minua, mutta nyt oli se minusta niin paikallaan, että olisin oikein halunnut kiittää ukkoa siitä.
— Tee kauppasi ja lähde matkaasi! lisäsi hän.
Itse en viitsinyt tuhlata sanaakaan vastaukseksi hävyttömyyteen.
— Mitä sinä ukkorahjus puhut, ärjäisi tämä, käsi puristuneena nyrkkiin ja katsoen kiukkuisesti ukkoon, — tahdotkos?
— Katso niin pahasti kuin tahdot, vastasi viimemainittu tyynesti, työnsi puhuessaan vasemman jalkansa vähän etemmäksi ja nojasi oikean olkansa päin kuvakaappia, saadakseen mukavamman asennon katsoessaan kulkuria silmiin. — Luuletko että minä sinua pelkään?
Ukosta kyllä näki, ettei se ollut tyhjää kerskausta, vaikka hän oli kolmannen osan lyhyempi ja arvattavasti kaksi kertaa niin vahva kuin toinen. Hänen mustat silmänsä säteilivät tuuheain kulmakarvain alta kuin kaksi mustaa timanttia. Hänen tummanruskeat kasvonsa, joita ympäröivät pitkät, mustat, vähän harmahtuneet hiukset ja parta, osoittivat lujine piirteineen tyyntä rohkeutta. Hänen ruumiinsa oli tanakka, maasta asti, kuten sanotaan.
Ukon sanoille antoi lisää pontta se, että hänen vasemmalla lonkallaan, etupuoleen siirrettynä, riippui vaskihelainen tuppi, josta pisti ulos visapäinen, myöskin vaskella helattu puukonpää.
Lurjukseen teki ukon pontevuus heti vaikutuksensa.