— Ei suinkaan sinulle tässä talossa huonetta taideta antaa, ei tämä kestikievari ole, sanoi ukko tyynesti kuin ennenkin, — mutta kyllä tuolla on toisia rivejä alhaalla, mene sinne pyytämään. Kyllä nyt miehetkin kohdakkoin kotiin tulevat, että yösijan saat.
— En minä mihinkään osaa, minä olen outo.
— Tuossa ne ovat vähän tämän rivin alapuolella, ei siinä eksy. Ja tulen minäkin oppaaksi, että osaat. Pane nyt joutuin vain kaupat luistamaan.
— Niin, sanoin minä, — aloitetaan nyt heti ne suuret kaupat; mitä nyt ensiksi otan esiin?
Kulkuri kääntyi ärtyisesti minuun.
— En minä tuon ukon aikana niitä tee, ei hänen tarvitse saada kuulla hintoja. Mitä häntä tähän pysäytitte? Olemmepa tässä olleet kahdenkesken jo ylitse tunnin, kyllä vieläkin voimme olla sen aikaa kuin kauppaa teemme, ei siinä todistajaa tarvita. Sitten ne tahtovat ottaa samoilla hinnoilla, kun saavat tiedon, millä minäkin olen ostanut. Antakaa ukolle hänen kahvinsa ja sokerinsa, että hän saa mennä.
Hän seisoi selkä päin ukkoa. Hänen katseensa oli nytkin uhkaavan käskevä.
— En minä sinun hinnoistasi välitä, sanoi ukko järkähtämättömän tyynesti, — enkä käy niitä juoruamassa; osta niin paljon kuin haluat ja jaksat, ja niin halvalla kuin saat.
— Mutta en minä usko teitä, en minä usko outoa, eikä minun tarvitsekaan uskoa.
— Ole uskomatta sitten.