Kulkuri kääntyi minuun.
Olin jo laskenut käteni sokerilaatikon nappulalle vetääkseni laatikon auki. Aioin, jos hän karkaisi ukon kimppuun, antaa hänelle sokerikirveen selällä iskun takaraivoon. Hänen katseensa oli synkkä ja raju kuin ärsytetyn kahlekoiran. Vedin kuin teossa tavattu varas värähtäen pois käteni.
— Jassoo sanoi hän samassa nauraen, mutta se nauru kuului kamalalta, — joko nyt aiotte antaa vaarille sokeria koska olette laatikkoa avaamassa? Vai ettekö saa sitä auki, kun se käy ahtaasti, niinkuin äsken sanoitte? Kyllä minä autan teitä sitä auki vetämään, hi, hi, hi.
Hän astui puhuessaan taaskin lähelle ja oikaisi kättään laatikkoa kohti vetääkseen sen auki, nojautuen samalla yli myymäpöydän, ja sai kätensä nappulaan, sillä minä vedin käteni inhoten pois. Hänen silmissään paloi tuli, joka ei hyvää ennustanut, ja hänen hymynsä oli ilkeää.
— Kyllä minä sen auki saan, kun tahdon, vastasin minä ja painoin kiinni laatikkoa sivusta.
— Ei se käy tältä puolelta, kun se on ahdas, niinkuin sanoittekin; minä tulen sille puolelle, sanoi hän tekeytyen leikilliseksi.
Hän siirtyi nopeasti askeleen, tarttuen nauraen sukkelasti luukkuun ja sai jo nostetuksi sitä vähän. Minä painoin kaikin voimin sitä alas. Nytkin paloivat hänen silmänsä kiukusta, vaikka hän oli nauravinaan.
— Ette tule tälle puolelle! sanoin.
— Mitä sinä siellä teet? Pysy tällä puolella! huudahti ukko ankarasti, oikaisten itsensä suoraksi. — Jos et vain ole rauhassa, niin katso miten sinun käy! Kuuletkos?
— Mitä te meidän puheeseemme sekaannutte? Tiesin minä sen, että teistä on haittaa. Enhän minä häntä syönyt olisi, jos hänelle olisin laatikon avannutkin. En minä mikään paha mies ole, ja puhtaat kirjatkin minulla on, mitä minusta tahdotte?