Hän väänsi nyt hiljempaa, joten hyvin ehti nähdä, että ne olivat vanhoja, likaisia ns. kuvapapereita. Huomasin kuitenkin, että hän oli varsin tottumaton tehtäväänsä, sillä oikea "kuvakaappimies" tekee pienen pysähdyksen joka kuvan kohdalla, jotta katsoja ehtii katsomaan ja sanoo samalla kuvan nimen ja pienen selityksen siihen. Tätä lukee hän tottumuksesta ulkoa, yksitoikkoisella äänellä kuin jotakin säveltä. Tämä sen sijaan väänsi yhtämittaisesti mitään puhumatta.
— Mutta ettehän te sano ollenkaan mitä ne ovat, huomautin hänelle, — olkaa hyvä ja sanokaa.
— Kyllä te itse ne paremmin tiedätte kuin minä, sanoi hän hyvänsävyisesti.
Hän oli nyt peräti muuttanut säveltä minua kohtaan.
— Mutta asiaan kuuluu, että te sanotte, mitä ne ovat.
Hän alkoi nyt höpistä niiden nimityksiä. Että hän niissä erehtyi, ei suuresti kummastuttanut minua, sillä tuskinpa hän osasi niitä lukeakaan, koska ne olivat enimmäkseen saksalaisia, ja kirjaimet siis vähän oudompia harjaantumattomalle silmälle. Oli niiden joukossa kuitenkin muutamia ruotsalaisiakin, esim. kuvat kaupungeista, jotka näyttivät muutamaa vuosikymmentä uudemmiltakin, mutta niiden nimissä hän erehtyi samalla tavalla, joko sitten välinpitämättömyydestä tai tiedonpuutteesta, tai ehkäpä hän teki sen tahallaan. Niinpä teki hän Tukholmasta Helsingin, Pietarista Konstantinopolin, Pariisista Pietarin jne. Annoin sen kuitenkin käydä täydestä. Näitä erehdyksiä ovat osaksi muutkin hänen virkaveljensä tehneet. Huvittavin niistä kuitenkin oli, että hän paavista [Pius IX] teki Turkin "keisarin". Ne olivat yleensä hyvin vanhoja ja karkeita sekä ajan tahrain mustaamia. Siinä oli esimerkiksi hallitsevia henkilöitä menneeltä vuosisadalta tai tämän alulta, mutta ei nuorempia, venäläistä ja saksalaista sotaväkeä samalta ajalta, hääväkeä, kasakoita, elefantti, Noan arkki, ritari, pyhä Yrjö lohikäärmeineen, eräs nainen huntuineen ja helminauhoineen. Joku purjelaiva, sotatykki ym. täydensivät kokoelman.
Sekä sisällyksensä ikään että oman alkuperäiseen ulkomuotoonsa katsoen olisi tämä kuvakaappi hyvin puolustanut sijansa jossakin museossa.
Kun Juho poikineen, eukot ja Jaskakin olivat kurkistaneet, maksoin näyttelemisen.
— Näettekö nyt, sanoin laskiessani lantit myymäpöydälle, voimatta pidättää pientä voitonhymyä, — kun saatte näin paljon rahaa yhtäkkiä, koko kolmenkymmentäviisi penniä, ja tahdoitte mennä pois kaappianne näyttämättä. Ei teidän nyt tarvitse katua täällä käyntiänne.
— Niin sain, sanoi hän kuivasti.