Hän kiinnitti minuun omituisen, viivähtävän, tarkan katseen, ikäänkuin painaakseen mieleensä kasvonpiirteeni, veti lakin paremmin otsalleen, otti sitten kuvakaapin selkäänsä ja onnenpöydän oven pielestä käteensä, meni sanaakaan lausumatta ovesta ja astui alas portaita.
— Oikein minä pelkäsin sitä, sanoi Juhon vaimo, — kun se oli niin pitkäkin.
— Ja niin kamala katse, sanoi naapurieukko, — silmät mulkoilivat päässä, mutta nauratti minua yhtäkaikki.
— Ei tuo mikään vaarallinen mies ollut, virkahti Jaska, — se oli hullu.
— Ei se hullu ollut, väitti ukko, — se oli ilkeä, kyllä sitä siinä oli, minä sen kuulin. Kylläpä olisi kannattanut kysyä sen kirjoja, mutta mikä viitsi? Ja mikäpä niiden kirjat tietää?
— Oli se hullu, toisti Jaska, — kyllä sen näki. Kun ei tahtonut näyttääkään, vaan vihastui, kun pyydettiin kaappiin katsoa. Eikö se sitten hullu ole, semmoinen?
— Kyllä sillä oli muuta nokassa, mietti edellinen.
— Hullulta kai se näytti, todisti Juhokin, — en minäkään sitä oikein järjelliseksi usko; mutta ei se niin hullu ole, että sitä pelätä tarvitsee.
Hän katsoi minuun kuin olisi mielinyt sanoa: suotta te olitte peloissanne.
— Mihin se mahtoi mennä? Menikö pirttiin, vai lähtikö kauemmaksi? sanoin minä, sillä johtui mieleeni, että hän yöllä voisi murtautua sisään ikkunasta, vaikka järkeni sanoi tämmöisen pelon turhaksi, koska hän kyllä ymmärtäisi minun nyt olevan varuillani.