— Minä menen katsomaan ulos, sanoi naapurieukko, joka seisoi ovea lähinnä.
Vähän aikaa oltuaan ulkona hän tuli taaskin sisään.
— Hyi, kun oikein pöyristyttää, sanoi hän, — kun se kiroo niin kauheasti mennessään ylös mäkeä tuolla pitkin tietä. Hyvä oli, ettei se tänne mihinkään pysähtynyt, tuommoinen kirokurkku.
— Mutta se oli paha, sanoi Jaska, — kun se lähti menemään, outo mies, näin huonoa keliä ja kantaa noin raskasta taakkaa. Kyllä se olisi tarvinnut viedä pirttiin sentään, se on hullu, kuten sanottu, ja synti oli sitä päästää. Onko se kummallista, että se nyt kiroo?
Hän katsoi puhuessaan nuhtelevasti minuun. — Ei se poika taida olla ensi kertaa taivasalla, sanoi ukko, — kyllä se tiensä osaa, ei sitä surra tarvitse.
Sinä yönä oli minun vaikea saada unta silmääni. Kaikki pienimmätkin yksityiskohdat tämän illan tapahtumista olivat kuin tulikirjaimilla piirretyt muistiini ja kuvastuivat vasten tahtoani yön hiljaisuudessa uudestaan sieluni silmän eteen. Näin alituisesti hänen julman katseensa minuun tähdättynä ja kuulin hänen hirveän äänensä ärjyvän minulle.
* * * * *
Sunnuntaiaamuna kello seitsemän tuli myllärin emäntä maitokannu kädessään luokseni.
— Hyvää huomenta, sanoi hän alakuloisesti, ja hänen muotonsakin osoitti alakuloista mieltä.
Vastasin tervehdykseen ja pyysin istumaan.