— Lähdin tuomaan teille maitoa, sanoi hän, — se kannu on tuolla eteisessä.
— Kiitoksia, minä menen heti tyhjentämään astianne. Oletteko kipeä, kysyin, — näytätte niin alakuloiselta?
— En minä, Jumalan kiitos, kipeä ole, mutta olen koko yön valvonut teidän tähtenne.
— Minun tähteni…
Arvasin kuitenkin, että hänen sanansa olivat jossakin yhteydessä illallisten tapausten kanssa.
— Niin kyllä, ja täytyi minun oikein lähteä katsomaan. Mutta olen minä nyt iloinen, kun kumminkin olette hengissä ja terveenä. Jo minä ajattelin sitä, että ei kuitenkaan tainnut ollakaan mitään perää koko asiassa, kun näin savun kauniisti nousevan kamaristanne äsken.
— Te olette varmaan kuullut jotakin siitä oudosta miehestä, joka täällä oli eilen illalla.
— En minä ole kuullut yhtään sanaa keltään! Ei liikkunut ketään enää illalla täältä sillä puolen kosken, kun oli niin paljon lunta, eikä nyt aamullakaan vielä ole ketään kulkenut; ei tänne ollut yhtään jälkeäkään, kun tulin. Vai tuli se tänne kumminkin, se kuvakaappimies, kyllä meidän isä sitä sanoi, kun se tuli kotiin… Voi kuinka minä olen ollut pahalla mielellä.
— Älkää nyt, hyvä emäntä, olko levoton, juomme nyt kupin kahvia ensiksi, sitten kerromme toisillemme illalliset tapahtumat. Tyhjennän kuitenkin heti astianne.
Kahvin juotuaan kertoi emäntä minulle kuvakaappimiehen kyselemisestä, miehen lähdöstä hautaperunain kiehuessa, omista mietteistään sekä miehensä nuhteista.