— Kyllä minä sen ymmärsin. Kylläpä semmoista romua jo pelkäsi, vaikka en minä häntä sentään pelännyt. Enkä minä olisi lähtenyt pois, vaikka olisitte käskenytkin.
— Mutta kuinka hän olisi rohjennut niin törkeän rikoksen tehdäkään, sitä olen miettinyt, kun hänellä oli se kaappikin. Sen kanssa hän ei voinut paeta, ja kun se olisi jäänyt rikospaikalle, olisi se tietysti todistanut häntä vastaan.
— Kuinka se tunsi taikka tiesi, mistä päin se olikaan, taikka mistä se sen kaapin oli saanut? En minä ole moniin herran vuosiin enää nähnyt kuvakaappimiesten kulussa tuommoinen kaappi selässä — ja onko muutkaan? Kylläpä olisi tainnut tulla työlääksi ottaa selkoa siitä, mistä se kaappineen oli aluksi lähtenyt, jos sitä sielläkään olisi tunnettu. Ja kun se olisi päässyt karkuun, niin olisi mennyt maita jättäen, se se oli lintukin, päätti ukko.
Kuulin perästäpäin, että kuvakaappimies oli eräässä talossa nähty parin kilometrin päässä meiltä sunnuntaina sen lauantai-illan jälkeen. Siellä hän oli koettanut onneansa "onnenpöydällä".
Muutamia kuukausi tässä kerrotun tapauksen jälkeen jouduin muuttamaan toisille seuduille. Sen jälkeen en enää ole kuullut mitään kuvakaappimiehestä.
PIENIÄ KERTOELMIA
I.
PUNAINEN LINTU
(Kansantarun mukaan)
Vanhoina aikoina kuuluu raivonneen niin kamala rutto, että ihmiset kuolivat seurakunnissa vallan sukupuuttoon, kirkot suljettiin ja avaimet, niinkuin tarut kertovat, lähetettiin Ruotsiin. Iskipä silloin tuhoava tauti kaukaisten sydänmaidenkin terveeseen kansaan. Mutta koetettiinpa sitä siellä vastustaakin. Ja siitä se juuri tämä taru kertoo.