Olipa siellä ylimaassa uudistalo aarniometsän siimeksessä,
Korvenkoski nimeltä.
Aamupuoleen eräänä kesäpäivänä oli Korven Pekka lähtenyt kylässä käymään, rieskoja ja piiraita kontissaan, ja aikoi Mäenpäähän appivanhuksia katsomaan, olivatko enää hengissä vai joko olivat ruton saaliiksi joutuneet hekin, kun ei kahteen viikkokauteen ollut mitään kuulunut sieltä. Kaisa emäntä oli jo ollut hyvin levoton, kun ei kylästä kuulunut muuta kuin etäistä sanomakellojen kumeaa laulua, joka tuulenhenkäyksen siivillä leijaillen toi kuolontervehdyksiään. Hänen pyynnöstään oli Pekka lähtenyt tiedusteluretkelleen. Olisi lähtenyt itse, mutta ei se Pekka päästänyt häntä menemään ruton vuoksi, ja taisipa taiten tehdäkin.
Siellä hän nyt seisoi, Pekka, Mäntylän pihalla kontti selässä,
Reetan, Mäntylän koturivaimon kanssa haastellen.
— Ei, kyllä se tosi nyt on, puheli Reeta, — että ei sinun, isäntä hyvä, Mäenpäähän saakka tarvitse mennä, kyllä he jo eilen haudattiin, vaari jo toissa iltana ja muori eilen. Mutta kuka sitä sanaa teille olisi lähtenyt viemään. Ei täällä enää sanansaattajia ole muita kuin kirkonkellot, ja pian kai nekin jo vaikenevat soittajien puutteessa. Eivät appivanhempasi enää mitään tuomisia tarvitse. Tuolla tuvassakin makaa kuin luokona koko väki, emäntä jo onkin haudattu, ja viimeisiään se vetelee Kaapokin, meidän.
— Vai on se miehesikin, semmoinen reipas mies, vuoteelle kaatunut.
— On toki. En voinut enää olla tuvassa sitä surkeutta näkemässä, kun ei voi auttaa yhtään. — Ei tässä sentään jouda kauan ulkonakaan olemaan, täytyy mennä taaskin niille suunkastetta edes antamaan. Mutta eivät sitä kaikki suinkaan tekisi, niinkuin minä; ne pakenevat kuin hullut, niin kuin siltä siivelliseltä pakoon pääsisi, kun se tullakseen on.
— Mutta miten se liikkuu ja tulee, se rutto, siitä puhutaan kummia? Vaiti! Hiljaa, älä mainitse sitä! Voi sinua onnetonta, etkö sinä tuota tietänyt varoa? Ei minun enää väliä ole, varonko vai enkö; rupeaa se minuun kumminkin, vaikka olen minä tähän hetkeen asti kieleni kytkenyt. Eihän täällä kylässä kukaan säästy, kyllä se tekee puhdasta jälkeä, toista on teidän siellä metsän perillä. — Niin, kyllä kait se sinuakin sinne nyt seuraa!
— Ei tauti tartu, eikä rutto rupee Jumalan sallimatta.
— Siunatkoon sinua! huudahti Reeta, — huomasitkos?
— En. Mitä minä olisin huomannut?