— Se lensi yli pihan, vastasi vaimo salaperäisesti.
— Mikä?
— Lintu.
— Lintu!
— Niin, punainen.
— Rut…? — Jotakin punaista leimahti kuin salama Pekan silmien editse, ja sana katkesi puolierään hänen huulillaan.
— Voi sinua, miesraukka, nyt olet hukassa. Kolmesti olet tuota kamalaa huutanut, kyllä siitä nyt vieraan saat taloosi; — ei se taida sinua pitkälle auttaa, että lopun nimestä nielaisit; kuoleman oma olet, niinkuin me muutkin.
Hän juoksi kiireesti sisään.
Allapäin alkoi Pekka muutella virsua virsun eteen. Vähän väliä hän nosti ylös päänsä. Hänen huolestunut katseensa liiteli pilvettömällä taivaalla, mutta ei se nyt etsinyt pilveä, jotta kasvivainio saisi sadekuuron, vaan tähysteli, olisiko punainen lintu missään näkyvissä.
— Näkisin minä sen kyllä, tuumi hän itsekseen, jos se nyt jossakin tuolla lekottaisi yläilmoissa, paitsi jos se juuri puitten suojassa hiipii jälkeeni. Miten nyt tuon hirmun silmät voisi sokaista? Sainpa kumminkin häntään kiinni kolmannella kerralla, ettei koko otus päässyt lentoon huuliltani. Vaikka kyllä läheltä piti. Sekä häntä, hiiden herhiläistä, tiesi niin varoa, tiesi hänellä niin hyvät korvat olevan?