— Lähettäkää tyttärenne aamulla meille, kun tulee päivä, minä noudan siksi pari leipää kotoa. Se on tosin vain hätäleipää, mutta — Jumalalle kiitos, että sitä edes on. Te ette saa itse tulla, te olette liian heikko kulkemaan tämmöisellä säällä, mutta tyttö on terve. Ja minä menen häntä vastaan ja vedän yli kinosten, kun ne upottavat.
Tyttö, joka oli kahdeksan vuoden vanha, lupasi innokkaasti tulla. Säälien lastaan, äiti teki vastaväitteitä ja luuli jaksavansa aamulla. Päätökseksi kuitenkin tuli, että tyttö lähtee.
— Sitten minä menen, sanoin — pappilaan ja puhun siellä nuorelle rouvalle, hän on niin hyväsydäminen, ehkäpä hänkin tietää jonkun keinon teitä auttaa. Miksette ole mennyt sinne ja puhunut suoraan hätäänne?
— En minä ole rohjennut — kyllä nyt tarvitsevia on — ja minä olen vieras. Jos saisin jotakin työtä ruuan edestä — lapsille.
— Sepä juuri. Kyllä nyt on työ ahtaalla. Mutta minä koetan puhua puolestanne.
Aamulla kävi tyttö meillä. Kävin iltapäivällä pappilassa rouvan puheilla. Hän oli heti valmis auttamaan mahdollisuuden mukaan. Hän vei ensiksi ruokaa ilmaiseksi ja sitten vähän työtäkin.
Nuori rouva oli kirkkoherran tytär, joka oli jäänyt leskeksi ja muuttanut lapsineen vanhempiensa luo.
Minuakin hän pyysi kutomaan pienen kankaan vaatteiksi lapsilleen.
Tupamme oli vanha ja rappeutunut eikä pitänyt hyvin lämmintä, minkä vuoksi minun täytyi nousta yölläkin lämmittämään. Eräänä aamuna varhain, kun tuli palaa leimusi pesässä valoa ja lämpöä levittäen, kuulin jonkun hiljaa, juuri kuin pelokkaasti, naputtavan ulko-ovelle. Kuuntelin hetken, oliko siellä ketään. Siihen aikaan ei heti uskaltanut mennä ovea avaamaan, kun kulki kaikenmoisia huhuja ryöstöistä ja varkauksista. Taaskin kuului hiljaista rapinaa ovella. Menen eteiseen. — Onko siellä kukaan oven takana? huudan.
— On, vastaa vilusta värisevä lapsellinen ääni.