Tempaan oven auki, puolikasvuinen poika astuu sisään siitä, minä suljen oven ja me menemme tupaan. Ulkona käy kylmä tuuli, oikein vinkuva vihuri. Poika hytisee niin vilusta, ettei ensi kysymyksiini voi vastata. Minä kuumennan kaljaa ja annan hänen juoda, jotta lämpiäisi.
— Mistä sinä olet?
— Nakkilasta, vastasi hän muistaakseni.
— Kuinka sinä näin varhain olet liikkeellä? kysyn sitten.
— Tuolla oli niin kylmä tupa ja minun oli niin vilu, että nousin katsomaan eikö valkeaa missään näkyisi. Sitten näin täältä tulen ja lähdin tulemaan tänne. Mutta ei muualla kylässä vielä ylhäällä olla, kuinka te niin aikaisin olette noussut? Hän katsoi kelloon seinällä. — Kello tulee vasta kolme.
— Tupa oli niin kylmä, täytyi nousta lämmittämään.
Tämän sanottuani hankin hänelle vähän ruokaa, ja ilokseni näin kuinka hartaasti hän siunasi syömään ruvetessaan, sekä kiitti eineen loputtua.
— Onko sinulla vanhempia? kysyin taaskin.
— Ei. Isä kuoli, kun olin pieni, ja toista vuotta sitten kuoli äitikin, kertoi poika surullisesti. Huoneetkin meillä oli omat, ja lehmä, mutta ne myytiin kaikki, jotta äiti saatiin hautaan ja hoitajanpalkka maksetuksi, kun äiti sairasti niin kauan. Hän sairasti rintatautia ja täytyi olla hoitaja.
— Kuinka vanha sinä olet?