— Neljännellätoista.
— Mikä nimesi on?
— Eframi.
— Tottapa sinä lukea osaat, Eframi? kysyin hetken vaitiolon jälkeen.
— Osaan maar minä, luen jo kirjani ulkoa. Äitini on opettanut minun lukemaan. Äiti luki ja veisasi aina itsekin, lisäsi hän syvään huoaten.
— Oletkos sitten kulkenut siitä saakka kun äiti kuoli?
Pojan olemuksessa oli jotain, joka todisti muuta, sen tähden tein tämän kysymyksen. Hän oli kaunis, hienopiirteinen, hoikka poika. Eikä hän ollut niin rohkean näköinen kuin kerjäläispojat, joilla kerjääminen jo on ammattina, tavallisesti ovat, vaan ujosteleva ja arka. Kun siinä liikuin takan edessä, väistyi hän aina nopeasti, vaikka vakuutin, että ei hän ollut tiellä, vaan saisi lämmitellä.
Ei, minä kävin karjassa, vastasi hän kysymykseeni ja mainitsi erään torpan nimen. Mutta kun tuli talvi, niin eivät he pitäneet enää, kun tuli niin vähän ruokaa… Ja sitten isäntä käski mennä — kerjuulle…
Viime sanat hän sanoi varsin hiljaa ja painoi päänsä alas.
Minä lohdutin häntä vakuuttaen, että Jumala antaa apuaan ja että tämä on vain ohimenevää kurjuutta. — Sinun, joka olet nuori ja kasvava, sanoin, — ei tarvitse kauan kerjätä, sinä vartut pian mieheksi. Muista vain pitää Jumala silmäisi edessä, ettet tee mitään pahaa ja ettei sinun sentähden huonosti käy.