— Kuinka te puhutte kauniisti, juuri niinkuin minun äitini! Pojan silmät kostuivat.
Kun minä pesin kasvojani ja kampasin hiuksiani, sanoi hän:
— Kyllä minunkin kasvoni jo ovat kovin likaiset, ettekö antaisi minun tuossa pestä? Ja pitäisi minun päätänikin kammata.
— Kyllä sinä puhdastakin vettä saat, vastasin minä. Saippuan annan sinulle omaksesi ja kamman etsin sinulle lujemman täältä laatikosta, sen saat myöskin pitää.
— Mutta lapsi, eikö sinulla ole paitaa? sanoin, kun näin hänen ottaessaan riepua kaulastaan, että hänellä ei ollut mitään mekon alla. Ja tuo mekkokin oli sisustamaton vuoriton naisen takki, ristiraitaisesta puuvillakankaasta, kulunut ja ohut. — Lapsiraukka, miten sinussa on pysynyt henki, ettet ole kuollut viluun? Se on melkein käsittämätöntä.
— Minä olen juossut aina kovasti, ettei ole ollut niin vilu. Minä olen niin hyvä juoksemaan.
Eivätkö ihmiset ole huomanneet, että sinulla ei ole paitaa.
— Kyllä kai joku sen on nähnytkin, sanoi hän, — mutta eivät ne ole antaneet, kun pyytäjiä on niin monta. Enkä minä ole pyytänyt, vaan olen ajatellut, että kyllä minä tarkenen, kun juoksen.
Vaikka siitä on niin pitkä aika kulunut, niin vieläkin pidän ihmeenä, että siinä pojassa pysyi henki tuona kovana tuiskutalvena. Eikä hänellä ollut sanottavasti yskääkään. Kun kysyin häneltä, oliko hänet niin ilman vaatteita lähetetty kulkemaan, vastasi hän:
— Oli minulla vanha rikkinäinen takki, mutta toiset kerjäläispojat repivät sen kappaleiksi, kun tappelimme, monta, monta viikkoa sitten. Kun se oli niin iso, niin lupasivat sitä pienentää. Ja emäntä ajoi ne pojat ulos pirtistä ja haki minulle tämän röijyn.