Nyt oli Pekka varma siitä, ettei vaimo tekisi kysymyksiä vanhemmista tahi rutosta, jota oli niin turmiollista mainita. Ja taiten oli hän väistänyt kaikki nimet, jotta ei kuunteleva lintu huomaisi, ketä hän tarkoitti, sillä tiesipä se heidät jo kuolleiksi. Vakuuttunut oli hän myöskin siitä, että vanhukset, jotka aina olivat olleet hurskaita ihmisiä, voivat nyt kuolemansakin jälkeen hyvin, sentähden ei häntä hätävalhe loukannut. — Kyllä hän sen vielä ehtii kuulla ja surra, rupeaa tässä voivottamaan ja tuon nimeä huutamaan, mietti Pekka. — Pekka-vainajatammekin itki niin kauan, ja itkin minä itsekin sitä, mutta tallellahan on siellä lapsi.
Emäntä ei puhunutkaan enää sanaakaan sitä tai tätä, vaan hiljaa virttä hyräillen sekoitti jauhoja pataan, jossa vesi jo kiehui.
Jo puhuessaan oli Korven Pekka hattulierin alta kurkistellessaan äkännyt, miten pieni punainen linnunpää pisti esiin kurkihirren alta päreiden välistä orsilta, ja sinne tänne kääntyen tirkisti alas tupaan. Nyt vetäytyi se pois siitä, eikä enää näyttäytynyt.
Hetken kuluttua Matti, Aapo ja Anna sekä Heikki tulivat kotiin niityltä, ja pikku Saarakin palasi samassa marjasta.
— Hei, joko isäkin on tullut kotiin? huudahti Saara. — Onko siellä ruttoa kylässä?
Taaskin näki isä punaisen linnunsilmän tirkistäen välkähtävän kurkihirren alta kätköstään.
— Liehän tuossa vähän perää jutussa, nupukkani, vastasi hän huolettomalla äänellä, — mutta ei sitä kaupungissa vielä ole, ja sinne isä nyt lähtee aamulla sinulle vehnäsiä noutamaan. Tuo nyt isän suuhun pari mansikkaa.
Tyttö meni ja pisti marjoista punoittavilla sormillaan muutamia marjoja isän hymyilevään suuhun.
— Kaupunkiin, huudahti Matti peräpenkiltä isän sanoihin, — jopa kai!
— Työn aikana! sanoi Aapo, joka seisoi keskilattialla kädet housuntaskuissa. — Eipä nyt ole käräjäin aikakaan.