— Viinoja sieltä kuuluu tarvittavan, virkahti kuivasti äiti, joka nyt myöskin aukaisi suunsa.
— Ei nyt ole viinojen aika, sanoi Matti. — Juokaa syksyllä, kun vuodentulo on korjuussa; ei kannata lähteä matkaan miehen ja hevosen nyt viinojen tähden.
— Mikä isän nyt on tullut, huomautti kummeksuen Anna, joka asetti puhtaita puulautasia ja lusikoita pöydälle leipäkasan, kalapurtilon, höyryävän puuropahkan ja piimähaarikan ympärille. — Eipä hän ennen ole koskaan kesken työajan juomaan ruvennut, eikä varsin paljon muulloinkaan.
Isä jo pelkäsi Annan liikoja kehuvan, mutta samassa äiti hänen mielihyvikseen tokaisi vastaan:
— Kyllä sille kelvannut on aina, kun vain on ollut.
Anna olisi vielä puolustanut isäänsä, mutta silloin sanoi tämä lujalla äänellä:
— Vaiti nyt kaikki! Vielä minä olen isäntä talossani, ja menen kuin menenkin kaupunkiin, jos väkeni aamulla varhain on kaikki terveenä, niinkuin sen jo olen sanonut. Jos kuitenkin joku sairaus sattuisi taloon, jota ei tässä ennakolta voi tietää, niin jääköön sitten kaupunginmatkakin toistaiseksi. Mutta viina olisi helppoa nyt, kun on vähän ostajia.
Emäntä oli tuonut matkavakan ja palvatun lampaanreiden aitasta ja pannut eväät vakkaan, niinkuin isäntä oli käskenyt, sulkenut sen ja kiinnittänyt avaimen ripaan. Voipytty ja iso leilikin jo oli tuotu aitasta.
Kun kaikki jo olivat menneet levolle ja nukkuivat, nousi isäntä ylös vuoteeltaan ja meni juomaan isosta yksipuisesta tuopista pöydältä. Sitten hän astui matkalippaan luo sanoen:
— Mahtoiko eukko panna tarpeeksi evästä, niinkuin minä käskin? Puhuessaan hän irroitti avaimen rivasta, avasi vakan kannen ja oli katsovinaan eväitä. Samalla siirsi hän niitä pois lukon kohdalta ja veti ainoastaan päällimmäisen leivän päin lukon yläsyrjää, siten että sen alle jäi ontto.