— Kyllä siinä on, sanoi hän. Sitten hän jätti vakankannen auki raolleen ja meni maata taaskin.
— Täytyy koettaa nukahtaa vähän aikaa, puhui hän, — ei tässä auta kauan loikominen, kun täytyy nousta taas ja mennä noutamaan hevonen; ei isot pojat ehdi sinne, niiden täytyy jo kukonlaulamalta nousta niittämään, eikä Heikkiä saa hereille.
Hän haukotteli syvään. Pian alkoi hän kuorsata ja laski käden silmäinsä ylle varjoksi. Silloin huomasi hän aivan kuin hienon siiven lehahduksen ja samalla välkähti äkkiä kuin punainen säde katosta viistoon lattialle lippaaseen ja katosi siihen.
Pekka veti vielä syvästi henkeään muutaman kerran ja oli sitten heräävinään.
— Jäikö minulta vakankansi auki, sanoi hän haukotellen taaskin, nyt sinne pääsee kissa, jos se on tuvassa, lihan ja piiraitten pariin yöllä. Hän nousi istualleen. — Jäipä tosiaan, täytyy mennä sulkemaan.
Hän meni ja painoi vakan lukkoon.
— Paras kun panen avaimen housujen taskuun, ettei taipaleella syö irti itseään rivasta.
Nyt vasta meni hän hetkeksi nukkumaan.
Aamulla auringon lähettäessä ensisäteitään heräsi Korven Pekka lyhyestä unestaan, nousi ja pukeutui. Sitten hän otti oven päältä laudalta kappaleen koivuista tarvespuuta, sai kirveen palkun päästä nurkasta käteensä ja löi irti palasen koivua.
— Kai tuosta menee heinäkorsia piiraisiin, jutteli hän puolikovaa höpisten, — täytyy tehdä tulppo avaimenreiälle.