Hän veti puukon tupestaan ja alkoi tulppoa vuolla, tarkasti sovitellen sitä reiän mukaan. Kun se oli valmis, nosti hän lippaan ylös pöydänkulmalle ja kallisti sitä niin, että auringonsäteet kävivät lukonreikää kohti. Silloin näki hän linnun siellä maata punoittavan kyntysillään, pää siiven alla nukkuen. Nyt hän asetti tulpon paikallensa ja löi sen kirvespohjalla lujaan kiinni.
— Ei tuosta nyt luulisi heiniä sisään menevän piiraita ryvettämään, sanoi hän.
* * * * *
Jo ajeli Korvenkosken isäntä metsäistä tietä, Heikki-poika rinnallaan, eväsvakka, voipytty ja iso leili rattailla; mutta oli niillä rattailla sukset ja jousikin. Isä oli selittänyt nämä kalut ottaessaan, että ehkäpä sattuisi näkemään teerien tai metson rahkasuon ylitse lentävän, niin tekisi mieli ampua; suksitta taas sitä ei vetelästä suosta saisi.
Mutta kun he tulivat ison suon kohdalle, Pysäytti Pekka hevosen.
— Minä astun alas ja lähden vähän suksilla käymään. Saisi heitä koetella, kelkkaneniä, etteivät vallan suotta mukana olisi.
Poika seurasi kummeksuen hänen tekoaan.
— Minkätähden nyt suolle lähdette, sanoi hän, — eipä siellä lintuakaan ole näkyvissä?
— Minä oikaisen suon ylitse, rattaat kolkuttavat niin kovasti. Ja minkä ne linnut ennakolta tietää. Aja sinä vain hiljakseen, niin yhdymme Suonperässä. Varro siellä, jos vähän viipyisinkin; taikka jos minä edellä ehdin, niin minä varron.
— Mutta kun lippaankin otatte kantaaksenne, eikö se rattailla menisi —?