— Eihän tuo taakka mitään miehelle ole. Aion suurustella suonselällä, jollakulla kuivemmalla mättäällä. Enhän minä lähtiessä haukannutkaan, niinkuin sinä.
Sen sanottuaan huusi hän ruunalle ja lyödä lätkäsi vakankannikenuoran päällä sitä, kun se epäröiden, lähtisikö vai eikö, koska ei isäntä rattailla ole, käänsi päätään häneen, eikä ollut huomaavinaan Heikin ohjaksista nykimistä. Ruuna hypähti juoksemaan, eikä poika ehtinyt enää uusia kysymyksiä tehdä.
— Mitäpä minä jousella? mutisi hän itsekseen, sovitellen sitä vakan päälle selkäänsä, — mutta pojan tähden… Ja onpahan muutenkin akka mies aseetonna.
Nyt hiihti hän hivutteli verkalleen keskelle suota taakkoineen. Siinä laski hän alas vakan, lukonreikä pohjoista kohti käännettynä. Sitten hiihti hän aluksi hiljemmin ja tuutilaulua laulaen, yhdeksän kertaa ympäri myötäpäivään, niinkuin vakankehäkin sampaasta kävi, ja aina lisäten vauhti ja isontaen ladun kehystä. Kaikki muistamansa univirret hän veteli.
Sen tehtyään hän lähti taakseen katsomatta kiidättämään Suonperää kohti. Puolimatkalla laski jännitetyn jousensa vasemmalle olalleen ja ampui taakseen. Sitten lähti taaskin hyvää vauhtia eteenpäin.
Ei ollutkaan hän ensi kertaa kesällä suksilla käymässä. Oli varta vasten tehnyt pystynokkaiset kesäsukset, jotka eivät mättäisiin tarttuneet.
Hikeä pyyhki mies, kun tuli Suonperän pihaan. Sinne oli jo poikakin ehtinyt hevosineen.
Isä hyppäsi rattaille, käänsi hevosen pään kotia kohti ja alkoi ajaa.
Pojan kysymyksiin vakasta ja matkasuunnan muutoksesta vastasi hän:
— Ei puhuta niistä ennenkuin kotona.
Kodissa Korvenkosken isäntä eukkonsa ja lastensa suureksi kummastukseksi ja mielihyviksi itse kertoikin kaikki. Siitä se tiedetäänkin. Ja siihen se silloin rutto loppui.