* * * * *
Mutta kun seuraavana talvena oli niin kova pakkanen, että vesi ilmaan heittäessä tuli rakeina alas ja nurkat paukkuivat kuin mörssärit sodan aikana, lähtivät Korvenkosken miehet suolle menemään, isä itse ruunalla ajaen, halkoja reessä, ja pojat edellä suksilla.
Siellä aukaisi hän, Korven Pekka, vakan.
Siinä näkivät he nyt jäätyneenä lönttinä lukonreiän edessä jotakin punaista kuin verta kuuran alla. Piirakat ja liha olivat kuin hyytynyttä kalalientä ja samoin kuin leipäkin kaikki veritäpliä täynnä.
Sanovat sitä homeeksi jotkut. Mitä hometta! Ja sanokoot, verihomeeksi kun sanovat. Verta se oli, kyllä se nähtiin, kun miehissä katsottiin.
— Kuollut on oikein, sanoi isä, — mutta lujalle on ottanut, paljon on verta purskunut.
Hän sulki taaskin vakan.
Nyt tekivät he kelpo nuotion suolle, laskivat sen keskelle vakan ja sytyttivät rovion tuleen. Kun tuli oli sammunut, kokosivat he lapiolla tuhan säkkiin ja mättivät sen rekeen, ajoivat sitten semmoiselle joelle, joka pohjoiseen päin juoksee, tuurasivat jäähän avannon ja puhdistivat tuhan sinne. Vieläpä kirveellä hakkasivat säkinkin pieneksi ja heittivät rievut perässä.
Eikä sen koommin ole punaista lintua nähty, eikä semmoista ruttoa ollut. Mutta puheentapana vieläkin sanotaan: 'punainen kuin rutto.'
Mies se oli Korven Pekka, joka sen pettää osasi.