II.

MUUAN HÄÄJUTTU

Tiina oli saanut omituisen päähänpiston, sen nähkääs, että hänkin tahtoo häät, koska hänen molemmat tyttärensäkin olivat häät pitäneet ja olivatpa ne olleetkin oikein "rymylihäät". Hän alkoi siis eräänä päivänä tuota tuntumaansa esittää Kallelle. Kalle ei ensiksi uskonut korviansa — eikä tuo kummallista ollutkaan, sillä hän oli jotenkin kuuro — luuli vaan Tiinan sukkeluuksiaan laskettelevan, mutta huomasi sitten, että tällä olikin täysi tosi, kun piti kiinni asiastaan kuin Turun paimen ja toitotti korvaan: — Kyllä sinun nyt vain täytyy mennä pappilaan ja ottaa kuulutuskirja, en minä pilojani puhu, enkä minä anna siinä perään.

— Hm, mörähti Kalle, — hm, mitä me siellä nyt enää teemme, joilla jo on lastenlapsetkin, ei suinkaan se kirkonsiunaus enää kumminkaan perhettä lisää? Olemmepa jo olleet yhdessä alun neljättäkymmentä vuotta, emme suinkaan me nyt enää eroa, vaikka emme pappilassakaan käy. Mitä mustalainen vihkimisellä tekee, kyllä maar se muutenkin yhdessä naisensa kanssa kulkee! Olenko sinua koskaan jättänyt?

— Jos ei tyttärenikään olisi käyneet pappilassa, huusi Tiina, — niin en puhuisi mitään. Olenko siitä ennen puhunut? Viisi minä jättämisistä, koska mustalaisnainen jättämisiä on itkenyt! Mitä tuommoisista puheista. Mutta pitääkö minun, joka olen heidän äitinsä, hävetä heidän edessään, että he sitten olisivat parempia kuin minä, vihittyjä vaimoja, mokomat? Ei se nyt ollenkaan parane mistään, tämä asia, muusta kuin pappilaanmenosta. Minä kyllä itse häistä murheen pidän, ota vain kuulutuskirja sinä.

Ja Kalle meni ja otti kuulutuskirjan. Oli se pappikin vähän kummeksinut, että — mitä te nyt enää —? Mutta Kalle oli vastannut: — Eikö se myöhäänkin ole sentään sopivampi? Ja sitten kuulutettiin.

Tämä tapahtui talven alussa. Ja nyt alkoi häätavaroiden kokoaminen. Ja oikein huvikseen ne antoivatkin emännät morsiamen pussiin annosta, kun tämä itse pyysi ja pussia kantoi, ei karkuunkaan menty, niinkuin "pussiväkeä" tavallisesti, eikä siis tarvinnut Tiinan katua annosmatkaansa, kyllä tuli häävaalua koolle. Ja hymylle veti Kalienkin naaman, eikä katunut hänkään, että oli kuulutettu.

Valkenipa vihdoin sydäntalvella sekin päivä, jona pappilaan piti mentämän. Kalle kävi siellä jo, tavallisuuden mukaan, edeltä kuulemassa, miten pappi ehtisi vihkimisen toimittaa. Kyllä se antoi, pappi, luvan tulla.

Tiina siisti itseään ja puki mustan hameen ylle. Oli se nähnyt tuo hame parempiakin päiviä maailmassa, eipä kumminkaan ennen lie ollut morsiuspukuna. Se oli hienoa villakangasta ja tehty siihen aikaan, jolloin vallasnaiset vielä kävivät eri puvussa ja käyttivät joitakin poimutelmia ja kerroksia eli "kappoja" ympäri hameitaan, ja alkuaan oli se varmaan ollut sysimusta, mutta nyt oli se jo hallahtanut, kuten morsiamen hapsetkin. Tämän hameen oli Tiina jo vuosia sitten saanut eräältä rouvalta kaupungista. Hän oli saapunut paikalle matonkuteita leikattaessa ja nähnyt sen riepukasan päällä ja pyytänyt sitä. Ei ollut rouva juuri halukas antamaan sitä, mustaa kun aina matossa tarvitaan, oli tuuminut, mutta Tiina oli niin nöyrästi niiaillut ja kauniisti siunaten ja kiitellen hyvien ihmisten anteliaisuutta pyytänyt, että rouvan sydän pehmeni ja hän antoi hameen. Mutta tuskinpa olisi kieltänytkään, jos olisi tietänyt, että siitä vielä vuosien kuluttua morsiusleninki tulee. Niinpä vain kunnia tuolle riepukasan kuningattarelle oli suotu vanhalla iällä. Tiinalla oli siis nyt tuo hame yllään.

Talvi, jolla väliin tammikuussakin on kummalliset tunteellisuuden oikut, antoi nyt surullisella auliudella sataa lumiräntää. Mutta kylmät ne ovat talven lämpimätkin, tuuli ja satoi ja hyinen iljanne teki sään kolkoksi ja kelin niljakaksi. Sentähden Tiina tuon kilometrin matkalle pappilaan puki vanhan mustan lyhyenmoisen päällystakkinsa ylleen ja varovasti, ettei hameen monet liepeet kastuisi, kääräisi sen ylös takin alle ja pisti takaa isolla nuppineulalla kiinni. Ei tuo häntä juuri somistanut, kun vartalo sai siitä niin kummallisen muodon palttoon alla — hän oli näet äärettömästi suurennetun paksuperäisen hämähäkin näköinen — mutta mitä sen matkalla väliä oli!