— Voi minua onnetonta, mikä vahinko minulle nyt on tullut, oi voi hullua ihmistä, kun ei muista mitään. — Ja Tiina oli vähällä itkeä.
— Mikä teille nyt on tapahtunut? kysyi myötätuntoinen emäntä.
— Oi voi, voivotteli Tiina, — kyllä nyt on käynyt huonosti. Onpa toki.
— No, sanokaa nyt, onko tapahtunut mitään ihan auttamatonta? kysyi edelleen emäntä.
— On kyllä, on kyllä, ei sitä saa takaisin, oi voi. Ja mitä se nyt tietää, ei ikänä nyt käy hyvin, kun tuommoinen asia piti tapahtua, jo minä nyt itken.
— Mutta sanokaa nyt kumminkin.
— No, kun en ollenkaan muistanut, kun tuo Kalle-rähjä oli niin hätäinen, pappilan pihalla päästää tätä mustaa hametta alas — kukapa sen papinkaan tiesi niin valmiiksi heti! Ja minä onneton, kun menin alushameella vihille. Kyllä se nyt pahaa tietää, en minä muusta. Mitä minä muusta!
— Hyvää se vain tietää, sanoi isäntä, joka myöskin tuli paikalle ja kuuli Tiinan vaikeroimisen, — parempi onni on, kun on punainen hame, vaikka se huonompikin on kuin musta.
Samoin lohdutti häntä emäntäkin. Ja Tiina tuli vihdoin vakuutetuksi siitä, ettei se heille, vanhoille ihmisille, mitään tietäisi. Sillä olivatpa he jo kuudenkymmenen vaiheille ehtineet.
Kalle, joka nyt myöskin käsitti, mistä oli kysymys, otti asian jotenkin kylmästi.