— Nyt sinä olet oikein tytön näkönen, sanoin minä sitten. Mutta ei hän siitä pahastunut, vaikka pojat siinä iässä tavallisesti loukkaantuvat, jos sanoo heitä tyttöjen näköisiksi.
— Niin, vastasi hän vain suu hymyssä, — kun olen silmänikin pessyt ja pääni kammannut. Mutta minä olen niin mielissäni, kun sain paidan ja vielä puhtaan, etten huomannut kiittääkään, lisäsi hän ujosti. Hän tuli ja otti käteni ja kumarsi. — Kuinka minä niin olinkaan? sanoi hän, — Paljon kiitoksia!
Minä pukeuduin vähän lämpimämmin mennäkseni ulos.
— Menettekö kylään jo? kysäisi poika.
— En, minä tuon vain puita lisää liiteristä. En tuonut illalla huonetta jäähdyttämään.
Mutta ennenkuin sain viime sanat suustani, oli poika jo ulkona ovesta, eikä ehtinyt kuulemaankaan kieltoani: — poika, älä mene kylmään!
Reippaasti hän toi pian puita nurkkaan, eikä ollut enää kylmästä tietävinäänkään. Sieppasi siitä luudan, meni uudestaan ulos kiellostani huolimatta otti lumilapion, joka seisoi kinoksessa, loi tiet veräjälle, liiteriin ja kaivolle ja lakaisi puhtaaksi eteisen ja rappuset.
Kun olin keittänyt, menin ulos katsomaan. Poikaa ei näkynyt missään, mutta hyvät tiet hän oli tehnyt joka puolelle. Eikä nyt pyryttänytkään, vaan näytti tulevan selvä ilma.
— Noinko se nyt menikin? ajattelin minä. Eipähän, tuossa on pussi nurkasa. Minä koskettelin sitä. Siellä tuntui jotakin kovaa, ei se leipää ollut. Tuntui vastenmieliseltä katsoa poikaraukan pussiin. — Eikö kerjäläisenkään tavara saa rauhaa? ajattelin. Mutta jos kuitenkin tuo puhdas muoto pettäisi? Ei, se on mahdotonta, lapsi ei ole ulkokullattu. Katse niissä silmissä on niin avoin, selvä ja vakava, hymy niin lapsellinen ja viaton. Minä katson ollakseni vakuutettu asiasta, sillä en millään ehdolla tahtoisi häntä epäillä. Pussi oli auki. Siinä oli vanhat pienet luistimet päälimmäisinä, ne minä jo edeltä tunsinkin käteeni, mutta mitä on tuolla? Ensiksi tulee käteeni pieni musta leivänpala, karkeaa sekaleipää, jonkun köyhän perheen antama varmaankin. Sitten vedin ulos käärön, juuri siitä tahdoin selvyyttä. Siinä oli paidankappaleeseen kääräistynä vanha pitkä virsikirja ja katkismus. — Kyyneleet kierähtivät silmiini. Kuinka voinkaan epäillä noita kasvoja? Minä avasin virsikirjan. Siinä oli naisen nimi kannessa, hänen äitinsä nimi. Äidin nimen olin jo kuullut häneltä.
Minä kiitin Jumalaa, joka oli varjellut lapsiraukan kiusauksesta. Ajattelin, kuinka moni kerjäläispoika viitsisikään kantaa vanhaa rikkinäistä virsikirjaa muassaan mieron tietä kulkiessaan. Mutta se oli ainoa perintö hänen äidiltään, siitä oli äiti veisannut ja sentähden oli se hänelle kallis. Panin kaikki taaskin tarkasti paikalleen pussiin, sidoin sen kiinni ja laskin nurkkaan. Menin sitten sisään ja asetin aamiaisen, muutamia kokonaisia perunoita, silakkaa, sekaleipää ja olkikaljaa pöydälle. Kurkistelin ikkunasta eikö jo poika tule kylästä, jonne luulin hänen pistäytyneen. Samassa kuului jotakin kahinaa portaiden luota. Minä menin katsomaan.