— No, herranen aika, mistä sinä hakoja tuot, ja noin kauniita hakoja? sanoin pojalle joka sovitteli hakoja rappusten eteen.
— Metsästä, vastasi hän. — Kun rappusten edessä oli vain pari oksaa, niin minä juoksin tuomaan. Ja posket punoittivat ja silmät säteilivät ilosta.
— Kun sinä nyt olet juossut metsässä koko "pitkän virstan" hakojen tähden! Olisit tuolta talon tarhasta saanut lähempää.
— Neuvokaa nyt minua, kun en saa noita oksia yhtään kauniisti tuohon.
— Pane isompia alle, noin, käännä tyvet sisäänpäin ja latvat ulospäin, näin. Nyt tuosta kaunis oksa viimeksi päälle, ei ihan niin, pistä tyvi tuon toisen oksan alle, kas nyt se on hyvin, kaikki niinkuin yhteenkasvaneena. Mutta tule nyt suurukselle, kyllä sinun jo nälkä on.
— Minä lennätän nuo oksat vain liiteriin tuosta.
Aamiaisen jälkeen pakinoimme vielä kotvasen aikaa.
— Jos minä saisin olla teillä renkinä, sanoi hän vihdoin hiljaisesti.
— Mitä minä rengillä tekisin? kysyin minä vähän huvitettuna hänen lapsekkaasta pakinastaan. Mutta nyt alkoi hän innokkaasti:
— Kyllä te rengin tarvitsisitte, kun tätinnekin on kipeä. Minä loisin tiet, hakkaisin puut ja kantaisin sisään ja toisin veden ja lakaisisin lattiankin, ja juoksisin asialla ja metsässä halkoja noutamassa. Ja minä pesisin astiat, keittäisinkin, minä olen jo äitivainajallekin keittänyt ruokaa ja kahvia. Ja kun teillä on kangaskin, minä osaan käämejäkin tehdä oikein hyviä. Ja minä söisin niin vähän, lisäsi hän hiljaa, ja kyyneleet herahtivat silmiin.