— Ei lapsi, minun ei sovi sinua ottaa, sanoin minä, kokien tehdä ääntäni ystävälliseksi ja samalla kieltäväksi. Mutta minä kuulin itse kuinka surulliselta ääneni soi.
— Oi voi, eikö teillä olisi varaa? Minä kuluttaisin niin vähän, niin vähän…
— Ei se ole senkään tähden, lapseni, siinä on muu este, jota en tahdo sanoa. Niin, ja ovathan ne varatkin nykyään estämässä.
Hän istui vähän aikaa alakuloisesti miettien.
— Mutta minä tiedän, sanoi hän sitten, — mikä se este on: kun minä olen poika! Ja hän katsoi minuun uteliaasti ja lapsellisen vapaasti, kun hän suu hymyssä ja kuitenkin surullisesti lisäsi:
— Kun minä olisin tyttö, niin minä saisin olla.
Minä neuvoin häntä, miten hänen tulisi käyttäytyä ihmisiä kohtaan jotta saisi palveluspaikan: — Isommissa paikoissa kyllä tarvitaan juoksupoikaa ja semmoinen sukkela poika, kuin sinä olet, kyllä pian saa paikan. Kun aina olet jossakin toimessa, missä vain sopii, niin ottavat sinut mielellänsä, ettei sinun tarvitse kerjätä.
— Ottavat kyllä, minä juoksen niin, niin, ja koetan niin, niin, ja lakaisen pihoja ja kannan puita niin, sanoi hän innokkaasti. — Mutta mun on niin ikävä mennä. Voi, voi, kun minun täytyy taas mennä… kerjäämään.
— Älä sitä sure. Monesta kerjäläispojasta on tullut kelpo mies, ja usein eteväkin mies. Ja pian sinusta jo mies tuleekin. Vältä vain pahaa seuraa, lapsiraukka, ja älä unohda äitisi neuvoja. Ja Jumala itse sinua johdattakoon.
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, kun hän nousi tuolilta ja tuli nopeasti luokseni, puristi kättäni ja melkein tukahtuneella äänellä sanoi: