— Suuri kiitos!
Minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ajoin jotakin vielä sanoa, mutta hän juoksi itkien ulos, kauas, näkymättömiin… Tuliko hänestä kunnon mies? Vai sortuiko matkalla…?
3.
Ajan virta on taaskin vienyt luontoa ja vuodenaikaa joitakuita viikkoja eteenpäin.
Eräänä aamuna kävin vanhempieni luona. Ah! Sielläkin oli jo hätä oven edessä. Meidän yhteiset myymätavaramme, jotka vähitellen talven mittaan hupenivat, olivat jo useita viikkoja sitten olleet ihan lopussa, eikä kukaan enää jaksanut ostaakaan. Ja jauhokuli maksoi jo 64 markkaa! Viimeiset ruisjauhot oli siis jo sekoitettu, leivottu — ja syöty. Eikä rahaa ollut, tai toivoa siitä…
Se, että kotinikin kärsi, lisäsi murhettani, sentähden en siellä sanonut mitään omista huolistani. Mutta siellä oli opittu tulemaan niin vähällä toimeen. Nurkumista ei kuulunut, puute meni melkein huomaamatta, ei siitä suuria puheita pidetty. Toivottiin vaan parempia aikoja. Ja vanhempien luja luottamus Jumalan apuun ylläpiti toivoa koko perheessä. Isä puhui aina Herran suurista töistä ja kertoi monta esimerkkiä Jumalan ihmeellisestä avusta, jota ihmiset olivat saaneet kokea. Hän luki ahkerasti raamattua, tutki ja vertasi sitä elämään ja kertoi aina jotakin, joko omasta tai muiden kokemuksista, jotka soveltui siihen mitä hän oli lukenut. Ollen hilpeä luonteeltaan hän ymmärsi aina ottaa asiat hupaisalta puolelta. Hänen puheensa oli varmaa ja vakuuttavaa, hänen sanansa sattuvat ja johdonmukaiset.
Kun me siskot, pari kolme joskus, kävimme etäämpänäkin, esim. luodoilla sairasten luona, joita silloin oli paljon, oli isä aina kanssamme, meille jälkiä tekemässä. Äiti ei lumen vuoksi voinut päästä mukaan, vaan hän oli silloin tädin luona, jotta minä saatoin lähteä. Ja silloin oli aina isälläkin nyytissä pehmeää ruisleipää sairaille. Kannettiin perunoitakin usein, kun oli tietoa, että niitä ei ollut perheessä, jota mentiin katsomaan. Kullakin oli myttynsä, joku vanha vaate tai jotakin syötävää. Ei silloin paljon riittänyt keltään. Mutta tarvitseville jaettiin niin kauan kuin itselläkin oli, ja Jumala siunasi toista sijaan. Joskus otettiin huoneeton sairas kotiinkin hoidettavaksi.
Minä siis en surrut kotiani niin paljon, vaikka tiesinkin, että siellä kyllä oli "piukat paikat", koska isä aina vakuutti, että se oli ihan turhaa ja yhä neuvoi luottamaan Herran apuun. Nyt kysyin häneltä, oliko vielä mitään tietoa avusta?
— Ei vielä ole, vastasi hän, — mutta kyllä sitä tulee siksi kun tarvitaan. Ja hänen kasvonsa värähtivät niin omituisesti kuin olisi ollut itku tulemassa, mutta hän nielaisi sen ja lisäsi hymyillen: — Onpa vielä mitä tänään tarvitaan, eikä muuta pidä surrakaan.
Äitiraukka istui takankulmalla ja itki, valittaen ettei hän voi niin uskoa Jumalan apuun kuin isä.