— Mikä nyt sitten tulee neuvoksi? sanoin minä isälle.
— Niin, kyllä nyt pimeältä näyttää, vastasi hän, mutta siinä koetellaankin nyt uskoa. Vaikka ei Herra meitä uskomme lujuuden tähden auta, ainoastaan armonsa rikkauden tähden Hän meitä kuulee. Älä epäile, muista, että heikkokin usko saa, mitä se anoo. Kyllä tässä nyt on kaikki omat neuvot koetettu, nyt täytyy meidän kokonaan uskoutua Jumalan haltuun ja odottaa Häneltä apua. Ja kyllä nyt apu mahtaa lähellä olla, sillä hätä on suuri. — Älä vaivu epätoivoon, äitiraukka. Eikö Herra meitä nyt niin lähellä ole, niinkuin hyvänäkin päivänä? Ja Taavetti sanoo: — En minä ole nähnyt vanhurskasta hyljätyksi, enkä hänen siemenensä kerjäävän leipää. Ja minä uskon, ettei minunkaan tarvitse lasteni kanssa mennä kerjuulle, taaskin värähtivät hänen kasvonsa, — sillä Kristus on luvannut: — Mitä ikinä te anotte Isältä minun nimeeni, sen Hän antaa teille. Rukoilkaa niin te saatte, että ilonne olisi täydellinen. Ja Hän on uskollinen joka ne lupasi.
— Herra auta meidän epäuskoamme, sanoin, ja — Herra lisää meille uskoa.
Surumielin lähdin taaskin tädin luo.
* * * * *
Kuljin mietteisiin vaipuneena. Jos lähtisin tästä pappilaan? Kylläpä taitaa olla turha vaiva. Paholainenko, kuiskasi minulle tuon pahan ajatuksen, vai mikä ennakkotunne se oli? Tein väärin, kun annoin tuollaisen ennakkoluulon päästä sydämeeni, kun olisi pitänyt anoa Herralta apua ja voimaa ja asialle menestystä ja jättää Hänelle koko murhe. Se olisi rohkaissut mieleni, ja herättämällä ystävällisiä tunteita olisin voinut saada osakseni puhuteltavieni myötätunnon, kun sitä vastoin ennakkoluuloni teki minut araksi, ja arkatuntoisuus on huono puhemies. Arkatuntoisuus vakoilee ja punnitsee jokaista sanaa ja lausetta, jopa äänenpainoakin, ja ottaa kaikki nurjalta puolelta, sillä se on läheistä sukua ylpeydelle. Kaikki, joka ei mene mielen mukaan, haavoittaa sitä, olipa se sitten vaikka kuinkakin hyvin ajateltu. Niitä seikkoja on kyllä hyvä arvostella jäljestäpäin, mutta ahdistuksen ajalla on asianlaita toinen, silloin vallitsee tunne.
— Täti kulta, sanoin iltapäivällä hänelle, — koska olette terveempi, niin minä menisin mielelläni pappilaan, kun en ole käynyt siellä useampaan viikkoon, en sitten kuin kankaan vein kotiin. Ja minulla on vielä rouvan virkkuuneulakin täällä, ehkäpä hän tarvitsee sitä. Enkä minä viivy kauan.
— Mene, mene, lapseni, tuulettelemaan, vastasi täti, — en minä ole kipeä enää, ainoastaan voimaton, minä nukun mielelläni.
Minä lähdin pappilaan.
Siellä oltiin kohteliaita ja ystävällisiä sekä hupaisia, kuten ainakin. Vähän taaskin puhuttiin tuosta yleisestä hädästäkin, kuinka monta kymmentä syöjää kävi vellipäivinä, seitsemänkymmentä, yhdeksänkymmentä, kuinka ne kävivät ja ruikuttivat sillä välilläkin. Täytyy ovet lukita sanoivat naiset, — muuten tulevat huoneet täyteen, ja pirtin puoli on aina täynnä.