Heidän puheensa oli kyllä täynnä surkuttelua ja sääliä — samoin kuin heidän tekonsakin, jota vellipäivät monine kymmenine syöjineen todistavat, — kuitenkin he puhuivat minun mielestäni hyvin sivullisen tavoin asiasta, jonka jo tuli olla elinkysymyksenä kaikille, nimittäin yleisestä nälänhädästä.
Kun olimme vähän haastelleet, käänsi rovasti puheensa minuun. Nyt, kun täti oli ollut koko talven kipeänä, kehotti hän minua olemaan ottamatta enää, sillä jos tädille sattuisi kuolema tulemaan, niin olivat hautauskustannuksen edessä ja tulo loppuisi.
Minä ymmärsin heti tuon neuvon, tahi ainakin luulin ymmärtäväni, enkä siis puhunutkaan asiaani. Sanoin ainoastaan toivovani, että ei hautauskustannuksia tarvita, koska täti jo on paranemaan päin. — Jospa minulla olisi ollut enemmän varoja hankkia lääkkeitä, tahi nyt saisin hänelle voimallisempaa ruokaa, niin kyllä hän pian paranisi.
— Ostakaa lammas jostakin, sanoi ruustinna, — liha on voimistavaa.
— Niin, ja jos kirjoittaisi lääkärille, sanoi hänen tyttärensä, nuori rouva, — kun ette ole kirjoittanut?
— Ei minulla ole rahaa nyt kumpaankaan, sanoin vähän arasti, eikä täti enää tunne kipuakaan niin.
— Ei niin vanhat enää lääkäreistä parane, sanoi rovasti, — se olisi turhaa tuhlausta. Ja jos nyt kuolema tulee, mikä on iän ja pitkän sairauden vuoksi melkein varma, niin silloin sitä rahaa menee. Ja mistä sitä silloin sieppaa, näinä aikoina, jos ei itsellään yhtään ole säästöön pantuna.
— Olisi minulla jotakin myytävääkin sitten, vastasin minä alakuloisesti.
— Kuka nyt ostaa? Tahi mitä niistä saa? kysyi rovasti kuivasti. —
Parempi, että koetatte pitää itsellä, mitä teillä on.
— Käykö teilläkin kerjäläisiä? kysyi ruustinna.