— Kyllä niitä käy, vastasin.
— Annatteko tekin?
— Tietysti, hiukan ainakin.
— Ette te saa antaa, sanoi rovasti, — ei teillä ole oikeutta siihen. Teillä on täti kipeänä, ja mistä sitten otatte, kun loppuu? Ette te voi ketään auttaa, hyvä kun itse tulette toimeen. Luultavasti nyt tädin rahakin viipyy. Sulkekaa ovenne te ja antakaa niiden mennä taloihin.
— Kyllä niitä riittää taloihinkin. Ja kyllä Jumala tulee apuineen siksi kun loppuu, en minä ovea sulje, että pääsevät ne, jotka sitä kujaa kahlaavat edes lämpimään huoneeseen, vaikka ei mitään antaa olisikaan.
Pian sanoin hyvästit ja lähdin menemään.
Kun pääsin ulos, puhkesin hillittömään itkuun. Minä melkein juoksin, ettei kukaan olisi ehtinyt tulla vastaani. Sydämeni tykytti sekä liikutuksesta että nopeasta käynnistä. Minä painoin kättäni siihen, jottei olisi niin pakottanut, toisella pyyhin silmiäni, joista yhä tulvi kyyneliä.
Miksi minä menin sinne? Miksi menin sinne? Miksi en pysynyt kotona?
He eivät ymmärrä mitä hätä on, kun eivät ole sitä kokeneet.
Täti ei kysellyt minulta mitään, kun tulin kotiin. Hän ymmärsi, että olin aikonut jotakin toimia, vaikka en ollut tahtonut hänen mieltään turhilla toiveilla rasittaa, ja että se nyt oli rauennut, sillä vaikka koetin kaikin voimin ponnistaa, en kuitenkaan voinut poistaa sielustani syvää alakuloisuutta. Ja vaikka täti näki, että olin itkenyt ja että minulla oli sangen vähän hänelle illalliseksi tarjota, ja sekin heikkoa, ei hän kuitenkaan mitään kysellyt. Hän käsitti minun sieluni ahdistuksen.
Sinä iltana laskeuduin sangen toivottomana vuoteelleni.