Minä istuin ja ompelin kokoonpäin vaateitani, jotka olivat käyneet niin väljiksi, etteivät tahtoneet pysyä päällä. Muuan noin viisitoistavuotias tyttö kylästä tuli ovesta sisään.
— Mitä kuuluu, Miina? sanoin jotakin sanoakseni.
— Ei mitään juuri, vastasi hän hiljaa.
— Oletkos syönyt mitään? kysyin hetken kuluttua.
Tyttö oli ihan kalpea ja melkein horjui seisoessaan ovipieltä vasten.
Hänen silmänsä olivat kuin sumussa.
— En, vastasi hän melkein kuulumattomasti. — En eilenkään!
— Voi, voi! Minä otin kaapista leipäkorin. Siinä oli puolikas sammalleipää. Vähän mietittyäni panin sen poikki ja annoin hänelle toisen puolen, toisen jätin koriin.
Hän kiitti, ja söi heti kappaleen.
Minä seisoin kori kädessä ja katselin vuorotellen leivänpalaa ja tyttöä, joka tuijotti minuun ja leivänpalaan halukkain raukein silmin. Katse oli unohtumaton. Se oli voimaton, miltei sammuva ja kuitenkin hirveän ahmiva.
— Ehkä annan hänelle tämänkin syödä? ajattelin. — Täti ei sitä jaksakaan syödä, kun se on niin karkeaa. Mitä minä teen? Ja minun sieluni taisteli melkein tuskallista taistelua. Se oli näet viimeinen pala, eikä ollut tietoa, mistä saisi lisää. Ja tuo eilinen nuhde kirveli yhä mieltäni. — Minä annan hänelle tämänkin, ajattelin vihdoin, eihän se pitkälle meitäkään auta.