— Ota tuokin, sanoin ja ojensin hänelle korin.
— Mutta teillä ei ole enää korissa kuin tämä yksi pala, ei jää itsellenne mitään, sanoi hän suruisesti. Hänessä taisteli kieltäymys.
— Minä tulen toimeen paremmin kuin sinä lapseni. Ota nyt, sanoin päättävästi.
Hän otti iloisesti, kiitti ja meni.
Taaskin yritin ompelua, mutta työ ei tahtonut käydä. Sitten istuin keinutuoliin miettimään. Olipa siihen syytäkin kyllä, kun ei enää ollut leivänpalaa, ei jauhontomua, ei perunaakaan taloudessa, eikä penniä taskussa. Mistä olisi pennejä tullut, kun ei vierasta työtä koko talvena nähnytkään, tuota pientä kankaanpalaa lukuunottamatta: kymmenkunta kyynärää kevätkangasta, jonka kudoin pappilaan!
— Ainakin minulla vielä on se keino, ajattelin, — että tarjoan myytäväksi pienet vaate- ja kahvi-säästöni, kun eivät kumminkaan lainaksi panttiakaan vastaan nyt rikkaat tahdo antaa. Mutta ne olivat monivuotisen ahkeran työn hedelmä. Tuntui siis katkeralta, kun lisäksi tiesi, ettei sillä kumminkaan olisi pitkälle päästy silloisten tavara-arvojen ja ruokahintojen vallitessa. — Se kyllä on totta, ajattelin, — mitä rovasti sanoi, ja hyvää hän tarkoitti, että — kuka nyt ostaa? Ja mitä niistä saa? Totta se on, mutta siitä ei ole lohdutusta… Jos ei täti raukkaa olisi, niin minä en suuresti surisi huomista päivää, mutta nyt en voi, en voi. Kuinka voisin tyynesti nähdä vanhan raukan kärsivän puutetta?
Sitten muistin Herran töitä, kuinka Hän ei ainoastaan tarpeen aikana ravitse viidellä leivällä viisituhatta miestä, vaan pitää murheen varpusestakin, ettei se putoa maahan Hänen tahdottansa. Enkä minä epäillyt sitäkään, ettei Hänellä olisi tahtoa samoin kuin voimaakin nytkin auttaa, ja kuitenkin sieluni tunsi sanomatonta ahdistusta.
Täti alkoi minun mietteissäni vaikeroida.
— Sinä huokaat niin raskaasti, ja kyllä sinulla on syytäkin, kun minäkin tässä makaan vaivanasi.
Ajattelinko minä sitä?