— Kun tulisi kuolemakin… mutta kovaa on nälkäänkin kuolla… Näet nyt, että meidän täytyy kuolla nälkään, kun ei tule mistään apua… Voi meitä onnettomia…
Hän nyyhkytti kovasti.
— Emme me, täti rakas, kuole nälkään, vastasin minä. Emme ole olleet vielä yhtään päivää syömättä ja Jumala on meidän ravintomme tänäkin päivänä varannut, minä olen vakuuttunut siitä. Vaikka en tiedäkään mistäpäin sitä odottaisimme, niin kyllä se tulee.
— Eikö kotoasi voitaisi meitä vähän auttaa? Täksi päiväksi?
— Ei, he odottavat nyt, niinkuin mekin, apua Herralta.
— Niin sinä sanot, mutta nyt saat nähdä, että Herra on meidät kaikki hylännyt. Eipä Hän nyt kuule meitä. Ei ole mitään neuvoa nyt, etkös luule minun sitä ymmärtävän? Olet kyllä koettanut minulta murhetta säästää, mutta minä käsitän sen hyvin kyllä. Mutta kyllä minä tyydyn kuolemaankin, lisäsi hän surkeasti.
Katkera itku valtasi minut. Minun sieluni huusi Jumalan tykö, että hän armahtaisi meitä raukkoja, ja että tätiraukka, joka epäili Hänen hyvää tahtoansa, saisi nähdä, että Hän totisesti on ainoa oikea apua tuskissa.
Minä puhuin kovaa, palavin sanoin.
— Sinä pyydät ehdotonta, ehdotonta apua. Ei meillä ole lupaa siihen, sanoi hän taaskin. — Meidän täytyy jättää Jumalan haltuun, tahtooko hän auttaa meitä. Mutta en minä voi uskoa, että Hän nyt auttaa, kun niin monta muutakin nääntyy nälkään, eikä Hän heitäkään auta. Kuollaan siis. Hänen äänensä vaikeroi enemmän kuin sanat.
— Emme ole parempia kuin hekään, rangaistus on nyt yleinen.