— En minä tutki Jumalan neuvoa muiden suhteen nyt. Minä pyydän 'jokapäiväistä leipää' tänäpäivänä. Se onkin ehdoton rukous, mutta Herra on itse käskenyt niin rukoilla. Ja minä tiedän, että me saamme tänäpäivänä sanoin minä varmasti. — Avuksi huuda minua hädässä…

— Niin se on, mutta me emme ole hyvänä päivänä avuksi huutaneet Häntä, vaan olemme olleet suruttomia, sentähden ei Hän meidän hätähuutoamme nyt kuule…

— On aivan totta, että meillä on ainoastaan kuoleman ansio, mutta Herra käskeekin avuksi huutaa hädässä, ja minulla on hätä nyt, Hän tietää sen hyvin kyllä. Mutta koska Hän on luvannut…

— Oi, minä pelkään, että sinä teet syntiä, sanoi hän tuskallisesti, kun panet Jumalalle määrän.

— Ei! Tänäpäivänä minä sitä pyydän saada, ja tiedän sen myöskin tänäpäivänä tulevan, jotta te näkisitte, että Herra auttaa meitä ansiottamme!

Meidän vielä näin puhuessamme ajoi kestikievarinemäntä enemmän kuin peninkulman matkalta portin eteen. Hän toi kaksi isoa hyvää kakkua, ison maitoleilin, kaksi kappaa perunoita ja työtä minulle. Hän tarvitsi uusia peitteitä.

En voi tätä kirjoittaa ilman kyyneliä. En ikinä unohda sitä ihmeellistä Jumalan apua.

* * * * *

Iltapuoleen tuli eräs siskoistani. Hän tiesi kertoa, että maantienteko oli tänään pantu alulle, ja valtio maksoi palkan jauhoissa.

— Eilen illalla, sanoi hän — naapuri toi sen tiedon kylästä, jauhokuormat olivat juuri saapuneet. Hän oli saanut muutaman naulan etukäteen ja toi siitä meillekin vähän puurojauhoja, jotta sai maito itselleen kasteeksi. Äiti antoi maidon melkein kaikki, kun sitä tuleekin niin vähän, mutta me jatkoimme vedellä sitten oman kastikkeen.