— Mitä isä sanoi? kysyin.
— Hän ei puhunut ensiksi mitään, istui vain etukumarassa, kädet ristissä polvien välissä, mutta kyyneleet tippuivat hänen silmistään.
— Enkö minä aina ole sanonut, että apu tulee silloin kun eniten tarvitaan, sanoi hän vihdoin. — Niin, muistakaa nyt aina, lapset, että meillä on Jumala joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa. Tänään on nyt jo oltu työssä ja jauhojakin tuotiin jo kotiin. Huomenna taaskin mennään. Äiti käski minun juosta katsomaan kuinka te jaksatte täällä.
Minullakin oli ilo kertoa, että taaskin oli työtä ja että nyt oli riittävästi ruokaakin.
4.
Muutamia päiviä sen jälkeen, kun olin ollut pappilassa, kävi rovasti tätiä tervehtimässä. Hän ei ollut lumen paljouden vuoksi ennen päässyt ja nytkin oli kulku huonoa.
Hän oli nyt niin leppeä ja ystävällinen. Ja näytti kuin olisi äkkiä lisääntynyt kymmenen ikävuoden taakka hänen hartioilleen.
— Luultavasti emme näe toisiamme ikänä enää, sanoi hän tädille, siinä vähän aikaa puheltuaan. — Sinä näytät niin kipeältä ja raukealta, että varmaan pian kuolet. Minä tunnen itsekin itseni kipeäksi, mutta tahdoin kuitenkin tulla jättämään sinulle hyvästit. Sinä menet kumminkin edellä.
— Tapahtukoon Herran tahto, vastasi täti. — Kyllä minä jo olen tarpeeksi elänytkin, mutta nyt tunnen itseni terveemmäksi, kipu on tykkänään loppunut, olen ainoastaan niin voimaton vielä.
— Kuolema keventää, kuten sanotaan.