— Taitaa niin olla, taitaa niin olla, vastasi täti. — Kiitos että tulit tervehtimään.
* * * * *
Viikon päivät olivat taaskin kuluneet. Oli viime päivät huhtikuussa. Ilma oli harvinaisen kaunis senkeväiseksi. Kirkonkellot alkoivat kumisevan ja samalla heleän soittonsa. Hetkisen kuunneltuani menin sisään tädin luo, joka jo istuskeli sängyssään.
— Minä olen vienyt tuolin rappusille, sanoin, tulkaa nyt täti kuuntelemaan kuinka rovastin sanomakellot soivat. Minä käärin peiton ympärillenne, ja talutan teidät. Ilma on niin kaunis. Tulemme pian sisään.
Siinä hän vanha raukka nyt istui ja itki ja kuunteli kelloja. Minä tuin häntä ja estin peittoa aukeamasta.
— Kun en minä saanut kuolla ja hän elää, sanoi hän.
— Ei, me tarvitsemme toisemme, minä vastasin, taluttaessani häntä sisään.
— Niin, sinun tähtesi minä olenkin tyytyväinen elämään, että sinäkin sen rahan vielä saat.
— Niin, ja vielä montakin kertaa, mutta ei ainoastaan senkään tähden, vaan sitä varten, että olemme toisiimme tottuneet ja ero tuottaisi syvän kaipauksen.
— Niin, niin, sanoi täti hymyillen, — me olemme kuin yhteen kasvaneet.