Siinä olikin täti oikeassa, me rakastimme toisiamme.
* * * * *
Oli luullakseni huhtikuun viimeinen päivä, aamupuoli. Menin ulos tuvasta. Kuulin kujalta liiterin puolelta naurun kikatusta ja puheen pakinaa. Ne olivat harvinaisia ääniä tänä keväänä. En tuota kumminkaan miksikään pane, vaan luullen siellä olevan kisaavia lapsia, ajattelen: — onhan lapsilla aina iloa keväällä. Käännyn sisään. Taaskin leveä naurun hohotus. — Kelläpä nyt niin hauskaa on? sanon itsekseni. Yhä uudelleen kaikuu nauru ja joukkoon kuuluu rallattavan laulun loilotus. Ne eivät olekaan lasten ääniä, vaan käheitä naisääniä. Jos aika olisi toinen, niin sanoisin, että ne ovat juopuneita. Minä hiivin lähemmäksi katsomaan.
Siellä istuu kaksi naista tien varressa, toinen on keski-ikäinen, toinen paljon nuorempi. Ei minun tarvitse hiipiä, eivät he mitään huomaa omalta toimeltaan. Olen jo hetken seisonut ja katsellut ja kuunnellut heitä, melkein heidän vieressään. Vanhempi höpisee häistä, kehuu tavaroita, joita on joka puolella, hyviä ruokia, kauniita vaatteita, pehmeitä vuoteita jne. ja nauraa kikattaa, nyppii ja silittelee repaleitaan ja huojuttelee itseään, koko ajan iloinen hymy huulillaan. Nuorempi istuu ja kummastelee, sanoen kuin konemaisesti jonkun sanan toisen perässä ja nauraa hohottaa välistä itsekseen. Kuitenkin se näkyy tapahtuvan hänen oman mielikuvituksensa vaikutuksesta eikä toisen kertomuksesta, sillä hän ei sitä näy kuuntelevankaan. Mutta yhdessä he kuminkin nauravat, se tarttuu toisesta toiseen. Naurussa on jotakin kammottavaa, se hirvittää kamalalla soinnuttomuudellaan.
Välistä katkaisee haikea valitus naurun, etenkin nuoremman naisen huulilta, sillä välin hän nyökyttää alituisesti päätään.
Minä juoksen sisään ja asetan padan tulelle kertoen tädille tästä löydöstäni. Sitten kiiruhdan taas ulos.
Vielä he istuvat samassa paikassa. Minä puhuttelen heitä, kutsun heitä sisään. He eivät kuule. Minä huudan. He kuuntelevat, mutta eivät tiedä mistä ääni kuuluu, vaikka minä seison lähellä, sillä he eivät näe minua. — Ovatko ne raukat sokeita? ajattelen minä. Astun siis pari askelta vielä, että olen ihan vieressä. Eivät he sokeita ole.
— Tekö olette morsian? sanoo vanhempi heistä, yrittäen nousta, ja nouseekin vihdoin, tekee syvän kumarruksen ja nauraa kikattaa. Samalla putoaa hän maahan istumaan.
— En ole, minä vastaan.
— Kukas se sitten on? kysyy hän.