5.
Elettiin toukokuun alkua.
Eräs neiti, joka oli entisiä tuttujani ja muuttanut seurakuntaan veljensä kanssa, veli oli virkamies ja sisar hoiti hänen talouttaan, kävi eräänä päivänä meitä tervehtimässä. Häntä olin nyt saattelemassa hänen paluumatkallaan kotiinsa.
Jonkun matkan päässä näin erään miehen makaavan kedolla. Iso sika seisoi vieressä ja haisteli tavan takaa miehen paljaita jalkoja. Mitä, jos se purisi niitä? ajattelin. Mies ainoastaan vähän liikahti ja siirsi jalkojansa, mutta ei nousut.
— Kuka tuolla makaa? sanoin, juoksenpa katsomaan.
— Taitaa olla juopunut. Mennään nyt vain eteenpäin, vastasi vieraani, minun onkin jo kiirehdittävä.
Ja hän veti minua mukaansa.
— Mistäpä ne nyt joisi? En usko sitä juopuneeksi, käydään nyt kuitenkin katsomassa.
— En minä enää ehdi, täytyy mennä päivällistä valmistamaan, jottei veljeni tarvitse odottaa.
Me kävelimme hitain askelin eteenpäin, vähän väliä pysähdellen ja taaskin astuskellen muutamia askeleita. Kuljimme niinkuin ei suinkaan olisi ollut kiire. Tuon tuostakin kuulin mielestäni hiljaista valittavaa vikinää kedolta, ja minun korvani oli avoinna vain tälle äänelle. Viimein kuulin sydäntävihlaisevan, vaikka vallan voimattoman valitushuudon.