— Hyvästi! Minun täytyy nyt palata, sanoin äkkiä ällistyneelle neidille, ja lähdin juoksemaan takaisin.
Juostessani näin, miten sika yhäti töykkäsi miestä kuonollansa ja seisoi taas ja kuunteli, aivan kuin aprikoiden, olisiko luvallisesti purra noita paljaita pöhöttyneitä jalkoja, jotka pikemmin sianruoalta näyttivätkin kuin elävän ihmisen raajoilta ja joista jo veri tihkui todistuksena siitä, että se oli varovaisesti tutkistellut asiaa ja hiukan tonkaissut niitä.
Minä huusin juostessani sialle minkä ennätin, mutta siitä se ei paljoa jämähtänyt. Se piti kuitenkin parhaana tyynesti katsella asiain menoa ja kääntyi siis minusta pois.
Asetta en nähnyt missään. Sialla oli varmaan sama käsitys asemasta, koska se taaskin käänsi päätään halutun ruokansa puoleen. Tiellä on kuivunut savikokkare, tuossa pieni kivi, mutta ne ovat kiinnijäätyneitä vielä. Minä potkin niitä irti kengänkorolla ja luikkaan sialle. Minä poimin kiireesti, juoksin taaskin, ja sika kääntyi ympäri, juoksi pari askelta ja asettui puolustusasentoon. Minä heitin sinne päin. Sika kiljahti ja hypähti ikäänkuin olisi sattunut ja lähti lynkäisemään, mutta hiljensi heti vauhtia ja kääntyi kyljittäin, katsellen minua kulmainsa alta, luultavasti miettien, olisiko sota vaiko pako nyt paremmin paikallaan. Kivi kävi kylkeen. Se sattui. — Iuh, huusi sika ja poistui kauemmaksi.
Nyt rupesin tarkastelemaan miestä, joka siinä makasi.
Hän oli nuori mies, mutta voi kuinka kurjassa tilassa! Kasvot pöhöttyneet, kelmeät, vedenharmaa. Kädet ja jalat samoin pahasti pöhöttyneet. Hän hengitti raskaasti, rinta röhisi pahoin, hän näytti nukkuvan syvästi. Minä aloin häntä puhutella ja puristin olkapäästä.
— Kuka se on? Antakaa minun olla! sanoi hän vähän raottaen silmiään.
Ääni oli varsin voimaton.
— Nouskaa ylös, minä sanoin.
— Mitä varten?