— Minä vien teidät lämpimään huoneeseen syömään.
— Lämpimään… syömään? sanoi hän matkien ja koetti nousta istualleen, mutta valahti heti maahan taaskin. — Voi, en minä jaksa, hän sanoi, ja laskeutui uudestaan maahan. Silmät vaipuivat kiinni ja hän rupesi taaskin heti nukkumaan.
— Nouskaa pian, sanoin minä, uudestaan pudistaen häntä. Minä olin itsekin ohuin vaattein lähtenyt saattomatkalleni, joka yhä jatkui. Seisoin siis ja hytisin kylmässä kevättuulessa. Katselin joka puolelle, ei näkynyt missään ketään, joka ehtisi apuun ja sika oli taas lähentynyt meitä.
Ei minun auta jättää häntä tähän ja juosta apua etsimään. Ja kuka nyt olisi siihen niin heti valmis? Tämä on nyt niin tavallinen näky, ajattelin. Eihän siitä pitkä matka taloihin ollut, mutta en kuitenkaan uskaltanut lähteä, vaan rupesin taaskin miestä ajamaan ylös.
— Kuka minua repii? Antakaa Jumalan tähden minun olla… rauhassa, rukoili hän sydäntävihlovalla, vaikka voimattomalla äänellä.
— En minä revi, minä autan teitä ylös ja vien sisään lämpimään huoneeseen ja annan teille ruokaa. Nouskaa nyt vain ylös.
— En minä enää nouse… Menkää pois… minä tahdon nukkua. Ja hän kuorsasi samassa.
Tässä ei auta muu kuin väkipakko, ajattelin siis, asetuin hänen taakseen ja rupesin vääntämään häntä hartioista hiljaa istualleen.
— Ettekö te vielä ole mennyt? Mitä varten minua revitte? Oi, voi… kuinka te olette armoton ihminen… ette anna kurjan kuolla rauhassa.
Olin kahden vaiheella. Ajattelin, että olin tullut myöhään… hänen vaikeroimisensa koski minuun. Mutta sika samassa ähähtäen muistutti läsnäolostaan.