— En tule, sanoi hän vihaisesti.
— Tulette te! Ei se parane nyt vastaansanomisista. Katsokaa sikaa tuossa, se tulee repimään jalkojanne. Nouskaa nyt heti, minä autan teitä, minä nostan hartioista.
— En minä apua tarvitse, kyllä minä itsekin pääsen, koska ette anna minulle rauhaa. Ei kuollakaan saa… rauhassa.
Ja hän aikoi nousta, mutta jalkojen kankeus esti sen ja väristen valui hän veltosti alas istumaan, ja olisi kaatunut, ellen minä olisi tukenut häntä.
— Oih! En minä voi… näette nyt, etten minä voi, sanoi hän ja loi sumuisen soimaavan katseen minuun.
— Minä autan, antakaa tänne kätenne, niin vedän teidät ylös jaloillenne.
— Minne minua sitten viette? Onko se lähellä?
— On, sanoin ja tartuin häntä käteen. Ja vähän aikaa ponnisteltuaan oli hän jaloillaan. Sitten tuin häntä ja aioin taluttaa, mutta sitä ei hän tahtonut sietää, vaan sanoi kyllä itse pääsevänsä. Aluksi hän ei kuitenkaan pysynyt tukematta pystyssä, vaan seisoi ja huojui kuin ruoko virrassa.
— Minä pidän ainoastaan vähän kädestänne kiinni, jotta pääsette alkuun muutaman askeleen. Kun jalat kannattavat, niin saatte käydä itse.
Hän ei vastannut mitään, vaan hoiperteli sivullani kuin juopunut.