Kun olimme vähän matkaa kävelleet, astui hän jo hiukan tukevammin ja sanoi taas itse jaksavansa kävellä. Minä lähdin siis edellä ja hän seurasi minua hitain, epävarmoin askelin.
Sika, joka koko ajan oli seisonut paikallaan ja tarkastanut meitä, lähti meidän poistuessamme juosta lynkyttämään toisaalle päin.
Kun oli vähän matkaa kävelty, kysyi mies: — Eikö se jo ole tuossa?
— Ei juuri vielä, pieni matka enää, vastasin.
— Mutta minä — en voi.
— Levätkää vähän, minä odotan.
— Ei, menkää edellä te, minä tulen yksin perässä. Minua ahdistaa niin kovasti.
— En minä jätä teitä yksin tulemaan, minä odotan, kun istutte vähän.
— Ei, minä koetan vielä.
Ja taaskin mentiin vähän matkaa. Mutta sitten täytyi hänen istua, ja vielä toinen ja kolmaskin kerta ennen kuin oltiin kujan päässä, josta meidän asumuksemme näkyi. Ja aina hän kysyi: — Eikö jo pian olla perillä? Ja minä vastasin pian oltavan.