Kun näytin hänelle tupaa kujan puolivälissä, jonne hänen piti tulla, kysyin: — Voinko luottaa siihen että tulette, ettekä pane nukkumaan tähän sillä tässä on vielä luntakin ja maa on kostea joka paikassa?
— Voitte kyllä. Kiitoksia teille. Mutta en minä jaksa niin paljoa. Kyllä minä nyt ymmärrän taaskin… menkää vain edellä. Voi, jos teillä olis… leivänpala taskussanne! Eikö ole? Voi, voi… suupala vaan… Ja kauhea tuska kuvastui hänen kasvoistaan, jotka kävivät tuhkan harmaiksi.
— Minä juoksen tuomaan!
Ja minä juoksin minkä jaksoin kotiin, ja noudin palan leipää. Hän makasi kyttyrässä tullessani, mutta kun puhuin hänelle ja sovitin leipäpalan käteen, nousi hän taaskin istumaan, sitä puremaan.
— Nyt menen kotiin keittämään hyvää ruokaa. Näillä sanoillani tahdoin kiihottaa hänen mielikuvitustaan ja estää häntä uudestaan tuohon kamalaan horrostilaan uupumasta.
— Hyvää ruokaa, sanoi hän perässäni. — Mitä te keitätte?
— Soppaa.
— Soppaa! Mitä soppaa?
— Lihasoppaa, vastasin ja katsoin tarkasti hänen raukeaviin silmiinsä.
— Valehtelette! huudahti hän käheällä äänellä, ja hänen silmissään välähti surullinen katse, kun hän lisäsi. — En minä luullut teidän valehtelevan.