— Enkä minä valehtelekaan, sanoin vakavasti, — mutta minä sanoin mitä minulla on antaa, jottette nuku, vaan pidätte itseänne hereillä. Katsokaa nyt tuota tupaa, kun savu nousee sieltä, niin lähtekää silloin tulemaan. Minulla on valmista ruokaa, minä ainoastaan lämmitän sitä. Pysyttekö nyt hereillä tässä, muuten en uskalla jättää teitä?
Hänen vaipuva, sekainen katseensa pelotti minua.
— Pysyn kyllä… menkää vain pian. Voi, voi, kun te vielä keitättekin!
Minä lähdin taaskin juoksemaan. Juostessani kuulin hänen höpisevän:
Hyvää… soppaa.
Tädille kerroin lyhyesti asian tulta takkaan sytyttäessäni.
— Saanko nyt, sanoin, — täti kulta, ottaa teidän sopastanne tuolle miehelle?
— Oi lapseni, älä semmoista kysy, vastasi hän, — tottakai sinä otat.
— Niin, mutta minun on vaikea sitä tehdä, te kyllä sen itse tarvitsisitte. Ja kuitenkin… sillä hän kuolee muuten.
— Minä olen kyllä jo saanut sitä, enkä nyt, Jumalan kiitos ole juuri kipeäkään enää. Anna hänelle nyt vain kaikki.
— Ei, te tarvitsette myöskin vielä, mutta kyllä siitä tulee molemmillekin. Minä otan nyt puolet siitä ja lämmitän sen ainoastaan lämpimäksi, eikä kuumaksi, jotta saan pian.