Kun olin saanut sopan lämmitetyksi, tuli mieskin.
Minä olin asettanut tuolin hänelle, sen hän nyhjäsi pois ja laskeutui lattialle. Tukien itseään päin tuolia pysyi hän tuskin istuallaan, niin vapisi hänen koko ruumiinsa.
Pienessä vadissa olevan sopan aioin laskea tuolille lusikan ja leivänpalan keralla.
— Antakaa tänne vaan — käteeni, sanoi hän tarttuen heti vadin laitoihin kiinni ja joi liemen yhdellä kertaa. Lusikkaa hän ei ottanut käteensäkään. Sitten hotaisi hän kourin sakan suuhunsa pohjasta. Parissa suupalassa puri hän leivänpalan viimeksi.
— Kylläpä se oli hyvää! Miten hyvää! Vieläkö teillä sitä on? kysyi hän.
— Ei ole, vastasin melkein sumeasti.
— Ei suinkaan, ei suinkaan sitä ole, sanoi hän hiljaa. — Kuinka sitä oli ollenkaan, niin hyvää?
— Sitä on tuotu pappilasta sairaalle, vastasin minä suoraan, jotta hän siitä käsittäisi, ettei sitä voinut olla paljoa.
— Mutta kyllä minulla on muuta teille antaa lisää.
— Onko teillä muuta antaa? kysyi hän ja hänen himmeät silmänsä tuijottivat minuun ruoanhimoisina. Hänen puheensa oli lapsekasta ja höpisevää. — Antakaa Jumalan tähden, jos teillä on, sanoi hän surkeasti.