— Olinko niin kaukana? Ei, se on mahdotonta. Miten niin kauaksi olisin mennyt? Enhän minä mennyt kuin ulos vain. Ja tällaisilla jaloilla, jotka on niin kovin raskaat? Mutta kyllä on kuolema noissa jaloissa, vai mitä luulette?
— Kyllä te vielä paranette, te olette nuori. Tulkaa nyt huomennakin, sanoin, — ja joka päivä. Ja menkää pappilaankin.
— En ole rohjennut pappilaan mennäkään, kun en ole tästä seurakunnasta kotoisin. Enkä ole tahtonut mennä mihinkään muuallekaan, kun olen nuori mies, mitä sitten lapset ja vanhat tekevät? Ajattelin vain, että kuolen ennen kuin kerjään. Mutta kun tulin kipeäksi…
— Ei nyt tule kysymykseen, mistä on kotoisin, kun yhteinen hätä painaa maata. Eikä nykyään ole häpeä olla avun tarpeessa, kuka tahansa voi siihen tilaan joutua.
— Jaksatteko nyt kävellä, kysyin kun näin, että hän aikoi lähteä.
— Kyllä nyt sentään jaksan, ja lepään välillä, kun menen. Mutta voi — en minä luullut niin hyvää ihmistä maailmassa olevankaan kuin te olette… Jumala teitä siunatkoon! Ja palkitkoon Hän teille, kun käskette vieläkin tulemaan, vaikka itsekin olette köyhissä varoissa.
Mies oli vakuuttunut siitä, että Jumala pitää minusta huolen. Mutta itsensä hän uskoi Jumalan hylkäämäksi: — Mitä Jumala minusta välittäisi.
Silloin huomautin hänelle, että Jumalahan juuri oli käskenyt minun tulla kedolle hänen luokseen ja siten lisännyt hänelle elonpäiviä.
— Käskikö Hän teidän tulla minun tyköni? Käskikö Hän nyt teidän sanoa minulle? Älkää vielä vastatko. Minä tiedän, että tarkoitatte, että teillä on käsky Jumalan sanassa, mutta minä kysyn: — oliko teillä sisäistä käskyä, käskikö Henki — te ymmärrätte sen paremmin kuin minä — käskikö se teidän nyt juuri puhua? Sanokaa nyt totuus ja — minä uskon teitä.
Hänen kasvonilmeensä osoitti, että koko hänen sielunsa oli siinä kysymyksessä ja että vastauksesta riippui hänen toivonsa.