— Oletteko kotona silloin?
— Olen varmaan, jälkeen jumalanpalveluksen.
— Saanko minä tulla silloin tänne? Taidan silloin paremmin ymmärtääkin, kun puhutte mulle. Ja jos luettekin.
* * * * *
Sunnuntaina hän istui minun kirkosta tullessani portailla raittiissa kevätilmassa ja auringonpaisteessa. Hän oli paljon muuttunut. Hän oli miltei alakuloisempi kuin edellisellä kerralla. Minun on vaikeata nähdä, kuinka hän väisti katsettani ja silmät maahan luotuina tuijotti yhteen paikkaan tahi katseli etäämmäksi tielle päin.
Ensiksi en tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, vaan toimitin heti ruokaa. Hän pyysi saada syödä siinä missä hän istui. Kun hän oli lopettanut ateriansa, kutsuin hänet sisään ja rupesin lukemaan ja puhelemaan siitä mitä luin. Mutta syvä alakuloisuus ei tahtonut kadota hänestä. Kun minä koetin hänelle lukea ja puhua lohdutuksen sanoja, huokasi hän syvään eikä vastannut mitään. Tämä alakuloisuus tahtoi tarttua minuunkin, niin etten oikein tietänyt, mitä sanoa tahi lukea. Mieleni oli vain paha, etten paremmin osannut enkä voinut auttaa hänen surullista tilaansa. Ja minä sanoinkin hänelle, että olin siitä raskaalla mielellä.
— Voi, voi! Ja minäkin olen siitä pahalla mielellä, kun lisään teille murhetta ja olen teille rasitukseksi, vastasi hän. — Sanokaa nyt oikein totuus, mutta ette te sano sitä, että miten te jaksatte sitä täyttää, että minäkin käyn täällä — syömässä, kun ei taloissakaan ole. Eikö niillä ole? Teillä on kyllä omasta kohdastanne täysi, minä ymmärrän sen.
— Älkää turhia surko, kyllä minulla siihen neuvoja on. Minulla on työtä taas ja toista saan Jumalan avulla.
Minun vastaukseni tyydytti häntä.
* * * * *