Maaliskuun lopulla oli Venäjän sotaväen ylipäällikkö kreivi Buxhövden jo lakkauttanut kaikki niin sanotut maatullit sekä Ruotsin aikuiset suostuntaverot. Samaan aikaan oli Venäjän hallitus antanut Euroopan hoveille tiedoksi, että valloitettu ruotsalainen Suomenmaa oli pidettävä Venäjän valtakuntaan ikuiseksi ajaksi yhdistettynä maakuntana. Toukokuun lopulla annettiin käsky että kaikkia maan virkakuntia oli nimitettävä "keisarillisiksi" ja että asukasten tuli välikäräjissä vannoa uskollisuudenvala keisarille. Vala sitten otettiin osittain välikäräjissä, osittain kirkossa kovien rangaistusten uhalla. Vihdoin kesäk. 5/17 päivänä ilmestyi keisarillinen julistuskirja, jolla muka tämä maakunta yhdistettiin Venäjän valtakuntaan.
Venäjän hallitsija piti siis suomalaisia laillisina alamaisinaan, ennenkuin rauha oli tehty ja Ruotsin hallitsija vapauttanut suomalaiset uskollisuudenvalasta. Tämä outo menettely saattoi suomalaiset vaikeaan velvollisuuksien ristiriitaan. Sotilaitten oli verrattain helppo tietää, mitä kunnia ja velvollisuus heiltä vaati, ja he järkähtämättöminä kaatuivatkin lippujensa alle, silloinkin, kun voiton toivo ei enää mieliä virkistänyt. Siikajoen, Revonlahden, Lapuan, Alavuden, Oravaisten, Koljonvirran taistelut ovat loistavina todistuksina suomalaisten isänmaanrakkaudesta ja uskollisuudesta Ruotsin hallitusta kohtaan.
Virkamiesten, pappien, rauhallisen maalaisväestön ja muiden, joiden varsinaisena tehtävänä ei ollut taistelu vihollista vastaan, oli vaikeampi tietää mikä oli heidän velvollisuutensa, silloin kun vieras valta mahtikäskyllään vaati uskollisuuden valaa kansalta.
Talonpoikainen rahvas, joka ei tuntenut valtain välisiä suhteita, kuunteli yleensä sydämen kieltä, ja sydän käski pysymään uskollisena kuninkaalle ja torjumaan maasta viholliset. Niinpä kansa muutamissa paikoissa maatamme tarttuikin aseihin. Mutta virkamiesten ja yleensä niiden, jotka tunsivat sen ajan mullistuksia, täytyi kestää vaikea sisäinen taistelu, ennenkuin he selvään tiesivät mitä isänmaa heiltä vaati tänä vaikeana aikana, sillä sydämen kieli ja velvollisuuden ääni joutuivat ristiriitaan. He tiesivät, että maailman mahtavin hallitsija Napoleon Bonaparte oli Tilsitin rauhassa "lahjoittanut" meidän syrjäisen isänmaamme Venäjän itsevaltiaalle. Ranskan liitossa Venäjän kanssa Ruotsia vastaan! Venäjän valtaistuimella oli vapaamielinen ja ihmisrakas Aleksanteri I, Ruotsin hallitus taas oli vähämielisen ja itsepäisen Kustaa IV Adolfin heikoissa käsissä. Ruotsi oli niin syvälle alentunut, että se oli jo aiottu jakaa Tanskan ja Venäjän välillä. Tanska oli maaliskuussa julistanut sodan. Ranskalainen apujoukko oli lähestynyt Ruotsin rannikoita. Pietarissa suunniteltiin 10 000 miehen suuruisen sotajoukon lähettämistä Ahvenanmeren yli Ruotsiin, Kuurinmaalta lähetetty venäläinen retkikunta valloitti Gottlannin. Tällaisissa oloissa ei voitu luottaa Ruotsin tulevaisuuteen, vielä vähemmin Suomen tulevaisuuteen Ruotsin suojeluksen alla. Aseettoman väestön vastarinta olisi ollut ikäänkuin jättiläisiä vastaan taistelemista, nuijasodan kauhujen uudistamista. "Vanha maailmanjärjestys" näytti siis kokonaan mullistuneen ja aivan epätietoista oli, mitä Suomen kansakunta saattoi tästä hävityksen kauhistuksesta itselleen pelastaa.
Tällaisten olojen vallitessa tuli Merikarvian kirkkoherran virastollekin käsky, että kansalta oli otettava uskollisuuden vala. Toukokuun viimeisenä sunnuntaina ilmoitettiin kirkossa, että vannomisen tuli tapahtua kesäk. 5 päivänä, helluntaina, jolloin toivottiin olevan paljon väkeä kirkossa.
Siihen aikaan oleskeli paikkakunnalla sotamies Juho Snäckström, joka oli kuulunut Viaporin varusväkeen ja oli yksityistä tietä tuonut surusanoman "Svean linnan" häpeällisestä antaumuksesta. Hän puhui katkerasti linnan luovuttamisesta ja tämä kauhea uutinen katkeroitti kaikkien mielet. Mutta samalla saapui Suomen sotajoukon olopaikoilta viesti, että talonpojat olivat tarttuneet aseihin, ottaneet vihollisen muonavarastoja ja että koko väestö Pohjois-Suomessa oli aikeissa nousta vihollista vastustamaan.
— Jos pohjalaiset tarttuvat aseihin, niin meistä he saavat apua! tuumailivat Merikarvian miehet.
Talonpojat, jotka Viaporin häpeällisen antautumisen tähden olivat äkeissään, eivätkä muutenkaan paljon herroihin luottaneet, epäilivät nyt pappinsakin kirkkoherra Bergelinin uskollisuutta, vaikka he aina ennen olivat täydellisesti luottaneet häneen. He tulivat siis miehissä lauantai-iltana talokas Erkki Anttilan ja sotamies Snäckströmin johtamina, kaikkiaan kahdeksan miestä, Anttila varustettuna köysillä ja "Snäkki" (Snäckström) pyssyllä, ja astuivat sisään kirkkoherran virkahuoneeseen.
Pahaa aavistaen tulijain tuimista katseista kysyi kirkkoherra ukoilta heidän asiaansa. [Keskustelussa käytettiin ruotsinkieltä, jota silloin kirkon lähikylissä melkein yksinomaan puhuttiin. Talokas näistä kylistä olisi katsonut loukkaukseksi, jos pappi häntä olisi suomeksi puhutellut. Niin halveksittu oli suomenkieli.]
— Me olemme tulleet vangitsemaan teidät valtakunnan kavalluksesta ja viemme teidät Turkuun, vastasi Anttila töykeästi, osoittaen köysikimppua kädessään. — Sillä emme salli teidän mennä kirkkoon huomenna houkuttelemaan kansaa vannomaan Venäjälle, niinkuin itse olette tehnyt. [Papit olivat näet jo edeltäkäsin vannotetut koko Turun läänissä. Ulvilan rovastikunnan papit olivat kaikki kutsutut Poriin, jossa heidät välikäräjissä vannotettiin. Tämä oli tapahtunut luultavasti viikkoa ennen kuin äsken mainittu kuulutus oli Merikarvian kirkossa luettu.]